Pari päivää kului järkytyksestä toipuessa. Juuri kun Hanna Lehtonen oli ajatellut, että elämä on vihdoin asettumassa, hänen miehensä sai uuden työn toiselta puolelta Suomea.

Lehtosten toinen lapsi oli syntynyt pari viikkoa aikaisemmin. Nyt edessä oli muutto Hannan lapsuudenmaisemiin Iisalmeen. Vaikka Hanna oli haaveillut paluusta kotiseudulle, toteutuneeseen unelmaan sekoittui häivähdys pettymystä: Miksi tämä tapahtuu juuri nyt? En ehkä jaksaisi.

Hanna päätti selvitä, vaikka hammasta purren. Hiljattain ostettu omakotitalo pantiin myyntiin, esikoiselle etsittiin uusi hoitopaikka ja Hanna aloitti työnhaun. Muutamaa kuukautta myöhemmin muuttoauton nokka käännettiin Helsingistä kohti pohjoista.

Kaikki näytti menevän hyvin. Paha vain, että Hanna ei ollut nukkunut paria tuntia pidempiä yöunia pitkiin aikoihin. Unettomuus oli alkanut esikoisen synnyttyä, ja se palasi entistä pahempana kuopuksen vauva-aikana.

– Olin niin väsynyt, että vessapaperin loppuminen itketti.

Hanna Lehtosesta tuli äiti ensimmäisen kerran kahdeksan vuotta sitten. Hän oli valmistautunut lapsen syntymään lukemalla kirjoja ja blogeja. Olo oli rento ja innokas.

Vauva oli ihana, söi ja nukkui yönsä hyvin. Hanna sen sijaan valvoi.

Kun lapsi nukkui päiväunia, Hanna imuroi, lenkkeili ja kehysti valokuvia. Yöllä Hanna viritti pinnasänkyyn itku­hälyttimen, vaikka vauva nukkui aivan äitinsä vieressä. Uusi elämäntilanne jännitti niin, ettei äiti malttanut rauhoittua.

Hän muistaa kyllä ihmetelleensä, miksei kukaan sano ääneen, miten väsyttävää vauva-aika on. Ja missä oli se onnentunne, josta kaikki puhuvat?

Jälkeenpäin hän on huomannut, että tuli tehneeksi kaikki vauva-ajan virheet. Hän siivosi, kun olisi pitänyt levätä. Hän vei kaksiviikkoisen vauvan kulttuurikeskukseen, vaikka olisi kannattanut köllötellä sohvalla. Hän yritti pärjätä yksin, vaikka oli koko ajan jaksamisensa äärirajoilla.

Erityisen tarkkaan Hanna piti kiinni rutiineista. Kello yhdentoista lounas syötiin tasan kello 11. Jos vauva oli nälkäinen puoli tuntia aiemmin, Hanna ahdistui.

– En tiedä, mistä keksin aikataulut ja muut. Kaiken tein kuitenkin puhtaasta rakkaudesta: varmistaakseni, että vauvalla on kaikki niin hyvin kuin mahdollista.

Neljän kuukauden kuluttua synnytyksestä väsymys kiristi otettaan. Mitä pahemmalta tuntui, sitä päättäväisemmin Hanna suoritti vanhemmuutta. Jos potkupukuun tuli sosetahra, se vaihdettiin. Jos vauva pieraisi, oli kuivan vaipan aika.

Hanna sanoo, että unohti täydellisesti pitää huolta itsestään. Edes puoliso ei huomannut äidin väsymystä.

– Miten hän olisi voinut, kun en itsekään ymmärtänyt oloani. Luulin itkuisuuden ja sekavan olon vain kuuluvan asiaan.

Miehellä ei muutenkaan ollut sijaa lastenhoidossa. Hanna halusi tehdä asiat omalla tavallaan. Jälkeenpäin on nolottanut. Esimerkiksi se, millaisen raivokohtauksen hän sai, kun mies katsoi televisiota vauvan nukkuessa sitterissä. Hanna syytti miestä itsekkyydestä ja laiskuudesta, kun tämä ei tuudittanut tyytyväisenä tuhisevaa vauvaa. 

– Minulta kesti viisi vuotta ymmärtää, että isät tekevät asiat omalla tavallaan. Se, että haluaa pitää kaikki langat käsissään, on todella väsyttävää.

Hanna on tottunut olemaan se, joka innostaa ja saa porukan liikkeelle. Siksi hänen oli vaikea myöntää, ettei jaksa. Varoitusmerkkejä oli kuitenkin ilmassa. Kun äitikaveri tuli kylään, Hanna ei jaksanut nousta lattialta edes tervehtimään. Hän käpertyi arjessa omiin oloihinsa ja takertui rutiineihin.

Meni silti vielä neljä vuotta, ennen kuin Hanna osasi pyytää apua.

Neuvolassa Hanna hymyili, kun vauvaa punnittiin, mitattiin ja tutkittiin. Äidin väsymys kuitattiin vauva-arkeen kuuluvana asiana. Se harmittaa Hannaa.

– Meillä on mahtava järjestelmä, joka pitää huolta odottajan verenpaineesta ja vauvan kasvusta. Mutta puututaanko univaikeuksiin? Kun kerran alkoholinkäyttöä ja masennusta seurataan kaavakkeilla, miksei myös väsymykseen ole testiä? Monelta ruuhkavuosien ongelmalta vältyttäisiin, jos arkeen ja jaksamiseen olisi helpommin apua tarjolla.

Toisen äitiyslomansa jälkeen Hanna oli niin kurjassa kunnossa, että oksensi joka aamu ennen töihin lähtöä.

Työterveyslääkäri suositteli sairauslomaa, mutta Hanna tyytyi nukahtamislääkkeisiin. Päällisin puolin elämä harrastuksineen ja iltasatuineen näytti ihan normaalilta.

Sitten tuli päivä, jona Hanna käveli apteekista kohti työpaikkaansa, katsoi kädessään olevaa unilääkepakettia ja mietti, että tässä olisi ratkaisu tarjolla. Tuntui helpottavalta ajatella, että söisi koko paketin kerralla ja paha olo katoaisi. Sitä seurasi hämmennys: miten saatoin edes ajatella jotakin niin kauheaa.

Tämä on Hannasta tärkeää. Jos hän, iloinen ihminen vailla aiempaa unettomuus- tai masennustaustaa, voi uupua näin, se voi tapahtua kenelle tahansa muullekin.

Lopulta Hanna romahti. Hän oli kylässä äitinsä luona ja päätti viedä varastossa olleen pöydän kotiinsa. Aseteltuaan sen auton takatilaan hän pamautti oven kiinni sillä seurauksella, että ikkuna hajosi palasiksi.

Hanna alkoi itkeä. Hän kyyristyi maahan ja itki huutoitkua kymmenen minuuttia. Lopulta hän sai soperrettua äidilleen, ettei jaksa enää. Neljän tunnin keskustelun jälkeen äiti ymmärsi, missä jamassa Hanna oli. Ja niin Hanna jäi sairauslomalle, pettyneenä ja syyllisyyttä tuntien.

– Itkin lääkärille, että pitääkö minun tosiaan viedä lapset päiväkotiin toisten hoidettaviksi ja jäädä itse kotiin makaamaan. Lääkäri sanoi, että juuri niin sinä teet. Ymmärsin, että minun on pakko hoitaa itseni kuntoon. Se oli myös lasten etu.

Äidin kanssa sovittiin päivät, jolloin hän auttaa lastenhoidossa. Myös anoppi lupautui auttamaan. Samalla alkoi Hannan terapia ja hidas paraneminen. Masennuslääkkeistä hän kieltäytyi, koska ei halunnut hoitaa pelkkää oiretta.

– Ongelmani on suorittaminen. Olen ollut sellainen aina, jo ennen lapsia. Olen nopea tarttumaan asioihin ja saan paljon aikaiseksi.

Terapian myötä Hanna on ymmärtänyt, että myös hyviä asioita voi olla liikaa.

Viime keväänä Hanna tunsi, että hänen on kirjoitettava tarinansa. Jos se auttaisi edes yhtä väsynyttä äitiä, kirjan tarkoitus täyttyisi. Sähköinen kirja julkaistiin tämän vuoden alussa.

Nyt Hannasta tuntuu, että juuri näin elämän pitikin mennä. Muuten hän olisi juossut elämänsä läpi ja siirtänyt suorittamisen lapsilleenkin.

Väsyneitä vanhempia hän kehottaa pyytämään apua ja läheisiä kyselemään vanhempien vointia.

– Jos minunlaiseni ihminen olisi sille väsyneelle Hannalle sanonut, että kuuntele itseäsi ja kehosi viestejä, niin ei hän olisi sitä tajunnut. Jokaisen pitää kulkea oma polkunsa. Silti uskon, että meissä jokaisessa asuu sisällä fiksu tyyppi, kun sen vain päästää ääneen.

Hanna sanoo pysähtyvänsä aiempaa enemmän lastensa kanssa. Moni muukin asia on muuttunut. Hanna tekee lyhennettyä työpäivää ja ehtii viettää iltapäivisin aikaa kotona. Hän lepää, kun on väsynyt, ja liikkuu, kun keho tuntuu sitä kaipaavan. Hän juo kahvia vain aamupäivällä eikä juurikaan käytä alkoholia.

Hän on opettanut itselleen iltarutiinit kuin pienelle lapselle. Ei televisiota ennen nukkumaanmenoa. Kunnon iltapala, ei kännykkää sänkyyn. Iltakirja ja ajoissa nukkumaan. Toki välillä on poikkeuksiakin.

Suurin opetus on ollut se, että suu kannattaa avata. Ensimmäinen ihminen ei välttämättä osaa auttaa eikä toinenkaan, mutta tukea ja ratkaisuja voi löytyä yllättävistäkin suunnista. Eikä kenenkään tarvitse pärjätä yksin – ei edes sen, joka on oman unelmansa uuvuttama.