Olohuoneen seinällä on kuvakollaasi. Aurinkoisten lomakuvien, muikeiden irvistysten ja vauvanaamojen keskellä seisoo pariskunta tuulisella kalliolla.
–Se kertoo osuvasti, että vaikka elämässä on tuulista, silti voi hymyillä, sanoo Mari Nordman.
Hän hakee lastenhuoneesta toisen kuvan, jossa hän on poikiensa Joonaksen ja Jerryn kanssa. Kuvankäsittelyn avulla yläreunaan on lisätty myös utuisena hymyilevä poikien isä Sami. Isä, jonka paikka on nyt pilvenreunalla.
Neljä vuotta sitten Mari koki painajaisista pahimman. Hänen miehensä kuoli auto-onnettomuudessa, kun perheen lapset olivat 2- ja 4-vuotiaita. Nyt Mari tuntee olevansa tolpillaan. Uusperheen arkea tahdittavat Marin lasten Joonaksen ja Jerryn sekä Marin nykyisen miehen Jannen lasten Lauran, Niklaksen ja Matiaksen harrastukset. Prinsessana häärää perheen kuopus, Marin ja Jannen yhteinen tytär Elsa, 1.
Tähän lappeenrantalaiseen omakotitaloon he mahtuvat molemmat, Janne ja edesmennyt Sami.
– Kun puoliso kuolee, hänet nostaa helposti jalustalle. Kuulin kerran lesken sanovan, että hän palaisi koska vain entiseen suhteeseensa. Mutta ei uusi parisuhde voi onnistua, jos takertuu vanhaan. Haluan olla sitoutunut Janneen ja tähän hetkeen.
Sinä talvisena tiistaiaamuna ovikellon soitto kuulosti pelottavalta.
Mari oli jo valmiiksi huolissaan. Hän odotti Samia vahtimaan lapsia, jotta pääsisi itse kampaajalle, mutta miestä ei kuulunut kotiin. Samin yön yli kestäneen työvuoron ensihoitajana olisi pitänyt jo loppua. Mari oli ehtinyt soittaa isälleen, sitten Samin poliisiystävälle. Viimein puhelin oli soinut. Poliisi kysyi langan päässä, olivatko lapset kotona. Hyvä. Teidän on turvallista olla siellä.
Turvallista. Turvallista. Sana kaikui Marin päässä, kun hän kuuli ovikellon äänen ja näki kuistilla vieraan miehen. Pam, Mari läimäytti ensin hädissään oven kiinni. Lopulta hän avasi oven uudelleen ja sai nähdä miehen virkamerkin. Kahden poliisin lapsena Mari tajusi heti, että virkavalta ovella tarkoittaa huonoja uutisia.
Sami oli ajautunut autollaan vastaantulevien kaistalle. Vaikutti siltä, että hän oli nukahtanut rattiin.
Mari muistaa, miten epätodellinen olo oli ensimmäisinä tunteina. Suru seurasi toista, sillä Marille rakas isänisä oli kuollut edellisellä viikolla.
– Tuntui, ettei tämä edes voi olla mahdollista. Mutta melkein heti tuli voimakas tunne, että tästä selviydyn. Tavalla tai toisella, mutta selviydyn. Vaihtoehtoa ei ole.
Tuntui parhaimmalle puhua lapsille taivaasta. Mari sanoi, että iskää on sattunut kolarissa niin pahasti, että hän on mennyt ukin kanssa taivaaseen. Mari muistaa neljävuotiaan Joonaksen kysyneen, menikö uusi autokin sinne taivaaseen. ”Iskä voi kyydittää ukkia taivaassa, kun ukki oli huonossa kunnossa,” poika mietti.
Onnettomuutta seuranneet päivät sujuivat pakotettuina, ja hyvä niin, ajattelee Mari nyt. Marin äiti otti vetovastuun. Hän järjesti hautajaiset ja huolehti muistakin käytännön asioista, kun Marin päivät täyttyivät kyynelistä. Tässäkö tämä oli? Ikää vasta 32 ja elämä jo takana?
–Sanoin ensimmäisenä iltana ystävälleni, että täytyykö minun olla loppuelämäni yksin. Hän sanoi, että ei tarvitse, mutta juuri nyt sitä ei kannata miettiä.
Mari yritti käydä töissä pari viikkoa hautajaisten jälkeen mutta palasi pian sairaslomalle. Aluksi huolestutti taloudellinen pärjääminen. Onneksi Marin vanhemmat olivat kehottaneet nuortaparia ottamaan henkivakuutuksen, joten perhe ei joutunut luopumaan uudesta omakotitalosta.
Isossa talossa asuminen alkoi kuitenkin tökkiä. Pelotti, ja talon työt laiskottivat. Lopulta kävi tuuri: naapuri kiinnostui talosta, ja Mari muutti vaihdossa hänen rivitaloasuntoonsa.
Käytännön huolien keskellä Mari ahdistui muiden katseista. Hänestä tuntui, että jokainen vastaantulija katsoi häntä kuin haamua. Tuo on se, jonka mies kuoli. Miten se voi olla tolpillaan?
Siitä leiristä tuli käänteentekevä etappi.
Kuukausi tapahtuneen jälkeen Marin vanha lukiokaveri otti yhteyttä. Hän oli kuullut tapahtuneesta ja kertoi myös oman miehensä menehtyneen onnettomuudessa. Kaverin kannustamana Mari tutustui Suomen nuorten leskien yhdistykseen.
Mari ja pojat pääsivät viikon leirille, jossa Mari sai purkaa tapahtunutta muiden samassa tilanteessa olevien kanssa.
– Siellä näin, että tästä surusta on mahdollista selviytyä selväjärkisenä. Nämä ihmiset elävät, miksen minäkin.
Mari alkoi puuhailla lasten kanssa uudella tarmolla. Kolmikko matkusteli, Mari tapasi ystäviä ja kävi treffeillä. Maailma tuntui taas olevan edessä, ei takanapäin.
Vuosi tapahtuneen jälkeen Mari lähti poikien kanssa sisäleikkipuistoon. Lasten leikkejä seuratessaan hän alkoi jutella mukavanoloisen miehen kanssa. Yksinhuoltajaisä tuntui heti sielunkumppanilta.
Ei mennyt kauan, kun Mari ja pojat muuttivat Lappeenrantaan, jossa Janne asui. Muutto toi sitä, mitä Mari tarvitsi: nyt hän oli taas Mari, ei Samin leski.
– Lappeenrannassa kaikki eivät tienneet tapahtuneesta eikä siitä ollut tarvetta enää kertoa. Oli helpompi hengittää.
Miten leski kehtaa kirjoittaa noin? Sinun pitäisi surra! Vieraan ihmisen kommentti Facebookissa pamahtaa Marin silmille. Hän on hetkeä aiemmin nauranut kaverinsa päivitykselle, jossa tämä ilmoitti katselevansa palomiehiä ikkunasta. Olisit soittanut minutkin sinne, kommentoi Mari alle.
– Leskeyteen liittyy paljon myyttejä. Monella on ajatuksensa siitä, kuinka kauan lesken pitää kulkea mustissa ja olla yksin ennen uutta suhdetta.
Mari on miettinyt jälkikäteen, mikä sai hänet nousemaan jaloilleen Samin kuoleman jälkeen. Monesti mieltä on kalvanut jopa tuska ja syyllisyys elämän jatkamisesta. Nyt Mari tietää, että hänen piti jatkaa eteenpäin, jotta lapset saisivat tavallisen lapsuuden.
– Jos olisin jäänyt sängyn pohjalle, se ei olisi ollut pojille hyväksi.
Pojat menivät takaisin päiväkotiin pari päivää tapahtuneen jälkeen, jotta päivissä säilyisi rytmi. Marin isä taas pakotti tyttärensä heti autokauppaan ja ratin taakse, jotta kynnys ei kasvaisi liikaa. Kun ensimmäiseksi ei päässyt lamaantumaan, sitä ei tapahtunut myöhemminkään.
Myös äitinsä varmoista otteista Mari on kiitollinen.
– En olisi ikinä selviytynyt ilman äitiä. Hän on napakka ihminen, sellainen naispoliisin on pakko ollakin. Hän on tottunut menemään isojen muurien läpi elämässään.
Vanhemmiltaan Mari on oppinut asenteen, että kaikkeen on jonkinlainen ratkaisu. Myös ajanjaksot armeijassa ja ulkomailla ovat opettaneet, että siitä selvitään, mikä aloitetaan. Elämä tuo kuoppia, mutta sitten ne täytetään ja jatketaan matkaa.
– Vertaisryhmässä saatan antaa vinkkejä, jos näen, että joku on jumissa surunsa kanssa. Vaikka surulle pitää antaa tilaa, ei ole normaalia velloa siinä vuositolkulla.
Surua ei pääse pakoon, vaan sen kaikki vaiheet on käytävä läpi rauhassa, ilman kiirettä. Mutta kun itsestä hyvältä tuntuu, elämä saa taas näyttää aurinkoisen puolensa.
Suomen nuoret lesket nuoretlesket.fi
Marin viisi vinkkiä leskeksi jääneelle
1. Surulle on annettava aikaa. Liika kiirehtiminen voi hidastaa suremista. Surua ei myöskään voi ohittaa, sillä kaikki surun vaiheet on käytävä lävitse.
2 Katkeroituminen ei kannata. Katkeruus ei tuo kuollutta puolisoa takaisin, se tekee vain pahemman olon
itselle.
3. Uskalla ottaa apua vastaan ja pyytää sitä. Yksin ei kannata jäädä, jos se ei tunnu hyvältä. Moni läheinen auttaa mielellään, mutta lesken lähestyminen ei ole kaikille helppoa.
4. Jos asia ei ole oikeasti ongelma, älä tee siitä ongelmaa. Ei kannata miettiä liikaa, mitä muut ajattelevat esimerkiksi uutta parisuhdetta aloittaessa.
5. Anna itsellesi lupa uskoa tulevaisuuteen ja nauttia elämän hyvistä puolista.
