"Ajattelen, että ei ole antajia ja saajia, vaan olemme aina molempia. Ajatus liittyy myös kristilliseen perinteeseen. Eräässä virressä lauletaan: sairas terveen parantaa / saaja auttaa antajaa.
Antamista glorifioidaan. Antelias saa selkääntaputtelua ja kehuja. Vastaanottaminen on kuitenkin paljon vaikeampaa. Silloin joutuu myöntämään, että tarvitsee toisia.
Itselleni avun pyytäminen on ollut tärkeä kokemus. Ihmisille pitää tarjota mahdollisuus antaa pyyteettömästi omastaan. Silloin tapahtuu jotain pyhää. Reissatessani olen vastaanottanut paljon vieraanvaraisuutta: neuvoja, tulkkaamista, majapaikkoja.
Arjessa tärkeää on, että suostuu antamaan itsestään ihmissuhteisiin. Nykyään aika tuntuu olevan kortilla. Maailman pelastaminen alkaa kuitenkin omista lähisuhteista.Olen majoittanut luonani kodittomia ihmisiä jo monta vuotta. Tällä hetkellä kotonani asuu turvapaikanhakija. Annan pois yksinäisyyttäni ja saan tilalle väliaikaisia perheitä.
Antaminen on oikeastaan parempi sana kuin auttaminen. En voi koskaan tietää, autanko toista. Voin vain antaa omastani, ja hän päättää, tarvitseeko sitä. Hyväntekeväisyydestä puhumisen olen lopettanut kokonaan.
Joskus ihmiset haluavat antaa jotain, mitä toiset eivät tarvitse, ja loukkaantuvat, kun sitä ei oteta vastaan. Tahdotaan vaikka antaa tanssiterapiaa turvapaikanhakijoille, jotka oikeasti kaipaisivat tupakkaa. Silloin antamalla täytetään jotakin omaa tarvetta. Viime jouluna järjestimme tilaisuuden, jossa Alppilan kirkko oli koko yön auki, nyyttäriperiaatteella.
Paikalle tuli porukkaa lapsiperheistä laitapuolen kulkijoihin ja vaihto-oppilaista vanhoihin rouviin. Ruokaa tuli valtavasti. Eräs elämää nähnyt, juopunut mies toi avatun nugettipaketin. Silloin ymmärsin, miten tärkeää ihmiselle on joskus kokea olevansa antajan puolella.”
