Meidän Mökki

Mökillä-kirjoituskilpailu: Kuviteltu meri

Ansun mökkielämä oli aina samanlaista. Hän eli omassa kaljanhuuruisessa maailmassaan ja kuvitteli jotain aivan muuta. Silti pieni pöhnä puki hänen särmikästä olemustaan.
Teksti Tiina Aalto
Kuvat Timo Nieminen
Mainos

Kun katsoi suoraan eteenpäin, näki edessään jylhän ja karun kalliomaiseman. Sen kuivat sammaleet ja tuulenpieksämät männyt, joiden yllä lokit kirkuivat aina matalapaineella. Oli helppo kuvitella, että tuon maiseman takana olisi suuri ja kiehtova meri.

Mutta ei siellä ollut merta, siellä oli Sepänkatu eli Sepis ja sen matalat kolmikerroksiset Rauma-Repolan paperitehtaan vuokra-asunnot.

Kun astui hiukan lähemmäksi parvekkeen kaidetta ja kurkkasi alas, näki 1970-luvulla asvaltoidun kapean ja huonokuntoisen pihan, jota ympäröi harmaa puolittain hajonnut lauta-aita sekä satunnaisia istutuksia, joita kutsuttiin paskamarjapensaiksi. Jos joku oli jättänyt roskiksen kannen auki, parvekkeelta pystyi heittämään roskat suoraan sinne. Se oli hissittömän talon ainoa hyvä ja käytännöllinen asia halvan vuokran lisäksi.

Kesällä, kun tehtaan piippu oli huutanut työvuoron päättyneeksi ja kesäloman alkaneeksi, Ansu polkaisi pyörällään ensi töikseen Teollisuuskadun päässä olevaan markettiin ja osti muovikassillisen Karhua. Sen jälkeen hän polki Telarin toiseen päähän ja kapusi kolmanteen kerrokseen.

Avasi kotinsa oven, potkaisi kengät jalastaan, kantoi kaljakassinsa parvekkeelle, istui alas, sytytti tupakan ja avasi ensimmäisen lomakaljansa. Oli taas se aika vuodesta, jolloin hänellä olisi viikkoja aikaa istua parvekkeella ja katsoa vastapäistä maisemaa. Oli ihmisen aika olla rauhassa omalla mökillään.

Ansu vietti koko lomansa parvekkeellaan kasvattaen yhtä kaktustaan, joka nökötti orpona parvekelaatikossa. Parvekelaatikossa kaktuksen vieressä oli lintujen ja oravan ruokintapaikka, jonne Ansu kippasi pari kertaa päivässä apetta kavereilleen. Alakerran nainen oli siitä pahoillaan, sillä linnut paskoivat hänenkin kaiteensa. Ansua asia ei vaivannut. Alakerran nainen oli kuulemma muutenkin vittumainen ämmä.

Lomansa aikana Ansu ei juuri poistunut mökiltään, mitä nyt hakemaan lisää kaljaa, jota hän kulutti omien sanojensa mukaan juuri sen verran kuin halusi. Hän ei käynyt aina edes kaupungin keskustassa, puhumattakaan, että olisi käynyt tapaamassa äitiään viidentoista kilometrin päässä.

Lomansa aikana Ansu ei juuri poistunut mökiltään, mitä nyt hakemaan lisää kaljaa.

Pari kertaa lomansa mittaan hän kiipesi vastapäiseen maisemaan ja keräsi kalliolta pieniä oksia. Niistä hän nikkaroi parvekkeellaan pieniä miniatyyrimökkejä, joita lahjoitti sukulaisilleen. Minäkin sain sellaisen. Hävitin sen heti, sillä se oli aikaa, jolloin kaikki mitä hän teki, oli käsittämättömän urpoa.

Olin ehkä 14-vuotias, kun hän alkoi kutsua minua Dingoksi. Sekin tapahtui hänen parvekkeellaan, jonne olin mennyt häntä tapaamaan. Hänen mielestään näytin kamalalta värjätyssä tukassani, maalatuissa kynsissäni ja törkeissä roikkuvissa korvakoruissani. Hän oli itse siistinyt itsensä lomansa kunniaksi: ajanut koko vuoden ajan kasvattamansa mustan parran ja sotkuisen tukkansa pois. Se oli jonkinlainen mökkiriitti, joka päättyi aina siihen, että parvekelaatikossa oli iso kasa mustaa rasvaista karvaa, jota tuijotettiin odotellen, että linnut kävisivät hakemassa ne pois. Niinä vuosina taisin tulla ajatelleeksi ensimmäisiä kertoja, että linnut ovat käteviä pesänrakentajia. Ja että niille ilmeisesti kelpaa eristeeksi mikä tahansa.

Ansu piti siitä, että häntä mentiin tapaamaan nimenomaan kesälomalla. Silloin hän oli vastaanottavainen ja rentoutunut. Pieni pöhnä puki hänen särmikästä olemustaan. Lopun vuotta hän oli hiljainen ja vetäytynyt sisätiloihin omiin oloihinsa. Mutta kesällä, hänen omalla pienellä mökkisaarekkeellaan, hän avautui ja herkistyi muistelemaan muun muassa isoisäänsä, joka sentään oli ollut kommunisti, rintamakarkuri ja ennen kaikkea mies.

Ansun mökillä oli sääntöjä. Esimerkiksi sellaisia, että mukulat eivät saaneet kiroilla. Tämäkin sääntö julistettiin kovaäänisesti ja niin, että julistuksen lomassa julistaja itse muisti kirota mahdollisimman paljon. Toisinaan parvekkeen oven toisella puolella tuijottivat pienet siniset silmät räkäinen nokka lasissa kiinni kuin tarkistaakseen, että Ansu oli omalla paikallaan. Silmistä näki, että kiroiltu oli kyllä, mutta visusti salaa. Joskus mökillä puhuttiin joulusta. Pieni sinisilmäinen poika istui kanssamme parvekkeella ja kuunteli, miten joulupukki on tapettu. Tai sitten saimme kuulla vaihtoehtoisen tarinan siitä, miten joulupukki kuoli viinaan.

Minä istuin aina aivan parvekkeen laidalla kiikkerällä jakkaralla, roikotin käsivarttani kaiteen lomasta ja tuijotin maisemaa. Ansu istui parvekkeen toisella laidalla tuolissaan, sillä hän halusi aina olla valon puolella. Lomallaan hän toisinaan uhkui rauhan asiaa ja tulvi suurmiesmäisiä ajatuksia. Kuten merkittävää mielipidettään siitä, että vain hänen henkilökohtainen laiskuutensa, eikä arkuutensa, oli ollut syynä siihen, että tämä maisema ja meren kuvittelu riitti hänelle.

Toisinaan, keskiolutpöhnän noustessa huippuunsa, hän taas äityi mahtipontiseksi ja kiivaaksi. Niinä hetkinä hän piti huolen kuuluvuudestaan kauas vastapäiseen maisemaan asti. Legendaarisimpia olivat kovaääniset kommentit siitä, miten hänen luokseen olisi poikaystävien aivan turha tulla ilman viinapulloa ja etukäteen tyhjennettyä peräsuolta.

Vaikka en ollut noina vuosina järin vanha, saati järkevä, yritin useasti opetella suhtautumaan häneen huumorilla. Toisinaan yritin asettaa hänen käsittämättömän askeettiselle elämälleen kullattuja kehyksiä. Yritin katsoa häntä sukunsa hylkäämänä yksinäisenä sieluna, joka taisteli järjestelmää vastaan omasta vuokraulokkeestaan käsin. Että hän oli ja eli kuin tuhannen neliön kelomökin omistaja merenrannalla kolmesataametrisen rantaviivan äärellä katsomatta koskaan todellisuutta kasvoihin. Nuori kuohuva mieleni tiesi, että hän oli 1980-luvun epämuodikkain henkilö. Reppana, joka ei tajunnut, että vain suuruudella on enää merkitystä.

Se, että tekee kesistään jatkuvaa performanssia vuokraparvekkeellaan, ei aina jaksanut naurattaa.

Välillä minua raivostutti hänen itsepintainen ja ankara suhtautumisensa elämään ja kuluttamiseen. Se, että tekee kesistään jatkuvaa performanssia vuokraparvekkeellaan naapureidensa ja perheensä kustannuksella, ei aina jaksanut naurattaa.

Muistan, miten joskus kinasin hänen kanssaan jostakin typerästä asiasta. Kovaäänisen keskustelun päätteeksi hän ähisi kusseensa minua tehdessään.

Kuten yleensä, Vuodet kuluvat, lapset kasvavat ja tehtaat tekevät tehtaiden ratkaisuja. Rauma-Repolakin lakkasi olemasta Repola ja sai uuden kansainvälisen nimen. Minäkin muutin pois koko kaupungista. Telarin talot saneerattiin, vuokralaiset häädettiin Sepikselle ja asunnot myytiin kovaan hintaan.

Ansukin muutti lopulta maiseman toiselle puolelle Sepikselle. Vaikka hän saikin sieltä uuden mökin, samaa maisemaa ja sen taakse kuviteltua merta ja sen mahdollisuuksia ei enää ollut. Mökkiparveke sijaitsi varjon puolella, kuten vähitellen Ansukin.

Minä kävin enää harvoin.

Kymmenen vuotta sitten Ansu vietti Sepiksen mökillään viimeisen kesälomansa. Niinä aikoina hän oli nostanut mökilleen pienen radion, josta hän sunnuntaisin kuunteli jumalanpalveluksen. Hän tiesi itse, ja sanoikin, ettei enää palaisi lomaltaan.

En usko, että on olemassa toista ihmistä, jolta voisi jäädä niin vähän maallista jälkeen kuin mitä Ansulta jäi. Enkä usko, että olen sitä maallista koskaan osannut kaivatakaan. Olisin myös tekopyhä, jos väittäisin, että hänen henkinen perintönsä olisi ollut juurikaan maallista merkittävämpi. Saati, että kesät hänen mökillään olisivat olleet lapsuuteni tai nuoruuteni onnellisimpia aikoja.

Hetket hänen vuokraparvekkeellaan olivat elämässäni yksinkertaisia hetkiä, joina opin, että mökki on mielentila. Hetkiä vapaudessa ja kuvitelmassa, että maiseman takana on meri.

Opin myös, että meri on siellä vain niin pitkään kuin uskaltaa unelmoida.

Lue lisää:

Mökillä-kirjoituskilpailun voittaja: Poika

Mökillä-kirjoituskilpailu: Kokko

Mistä on parhaat mökkihetket tehty?

Julkaistu: 20.9.2017
Katso myös nämä