Isällä ei ollut tapana käyttää sanoja. Hän murahti tai antoi merkitsevän mulkaisun. Lähimpänä herkkyyttä oli hyväksyvä nyökkäys Rautavaaran Tapsan laulaessa elosta Pohjantähden alla. Mökki oli isän valtakunta. Oli ollut.
Kaivan taskustani vanhan avaimen. Se on yhtä vastahakoinen uppoamaan lukon uriin kuin minä astumaan mökin kynnyksen yli. Käännän avainta väkisin vasemmalle ja riuhtaisen oven auki. Lattia naukuu kenkieni alla kuin kissa isännän tullessa työpäivän jälkeen kotiin. Mökki on pysynyt täysin samana. Vain lakastuneista ruukkukasveista ja pölykerroksesta näkyy isän poissaolo. Kamarin kello tikittää yhä tasaista raksutustaan, mutta aika on pysähtynyt. Tik-tak-tik-tak. Viisari liikkuu, aika pysyy paikallaan tässä mökissä. Se ei ole liikkunut vuosiin.
Potkaisen kengät jalastani ja revin paksun hupparin pois päältäni. Naulassa roikkuu vanha ruskea nahkatakki 70-luvulta ja pitäjän vanhaa pankkia mainostava lippalakki, nurkassa kuraiset nokiat. Ne jalassaan isä oli marssinut kiukkuisesti metsään takaraivoaan raapien autosta ulos päästyään. Autossa oli taas tapeltu. Kuka oli unohtanut pelikortit kotiin, kuka toi leivän pöytään ja vaatteet päälle, kuka ei taaskaan ollut muistanut ylimääräistä kahvipakettia. Aina oli joku väärässä. Aina niin helvetin vaikea. Aina joku iski sanoillaan vyön alle. Aina toinen murjotti ja nieli pettymyksen kyyneliä. Joku oli kohtuuton, toinen liian herkkähipiäinen. Molemmat olivat liian ylpeitä. Molemmat olivat etupenkillä hiljaa. Takapenkillä istui hiljainen pikkulapsi. Isän pikkuinen piikki lihassa. Äidin pikkuinen pellavapää.
Isä ei puhunut. Isä hakkasi puita. Hakkasi siitä riemusta kädet melkein rakoille. Jos maailman olisi saanut pelastettua diplomatian ja puheen sijaan halonhakkuulla, olisi isä voittanut Nobelin rauhanpalkinnon. Äiti itki, isä teki halkoja, minä istuin hiljaa. Äidin kuoltua isä teki mökistään pesän, oman turvapaikkansa. Minut raahattiin mökille mukaan väkisin. Isä maalasi seinät, teki halkoja enemmän kuin tarpeeksi, siivosi räystään, remontoi mökin lattiasta kattoon, verhoili vanhat tuolit ja sohvankin.
Rojahdan sohvalle. Isä oli pakottanut mukaansa Korhosen rättikauppaan. Sohva oli tarvinnut uuden ilmeen. Jotain luonnonläheistä ja herkkää mutta samalla vahvan miehekästä. Nokkosenlehtiä myrkynvihreällä taustalla. Isällä oli mielenkiintoinen käsitys herkkyydestä. Hymähdän tahralle kankaassa. Oksennuksenkokoinen muistutus siitä, kuinka äidin kuoltua kossukola ja naapurimökin Pete olivat olleet läsnä enemmän kuin isä. Oksennuksenkokoinen muistutus siitä, kuinka isä sen jälkeen oli ilmoittanut tämän olevan minun viimeinen kertani tällä mökillä. Katsopa isä, täällä sitä taas ollaan!
Valkoinen kirjahylly on pitänyt värinsä vuosienkin jälkeen. Alahyllyillä siisteissä pinoissa vanhoja Seura-lehtiä, keskellä Linnan kootut teokset ja Ilmari Kiantoa, ylempänä joitain vanhoja rikosromaaneja. Saunan jälkeen isä oli istunut aina laiturilla kirja kourassaan. Keskittyessään isä oli kurtistanut kulmiaan pörröttäen satunnaisesti ohrankeltaista pehkoaan takaraivolla. Niinä hetkinä isä oli lähestyttävissä. Isä suostui kaikkiin pyyntöihin ja saattoi jopa taputtaa olalle päästäkseen takaisin kirjansa pariin. Viskon joka ikisen kirjan laatikkoon. Hyvästi Vänrikki Stool. Hyvästi komisario Palmu. Hyvästi myös Rokka ja Koskela. Hyvästi Jukolan veljekset. Hyvästi isä.
Kannan laatikot järven rannalle ja kokoan ne kokoksi. Isä ei tällaista käytöstä olisi hyväksynyt. ”Kirjat eivät lämmitä taloja tai valaise öitä, siksi meillä on klapit ja kävyt tai hätätapauksessa viina”, isä olisi sanonut, ehkä lyönyt takaraivoon. Sytytän Jussin kuokkineen palaamaan. Tuli leviää hitaasti muihin kirjoihin. Niille ei ole mitään tarvetta enää niin kuin ei ole pahuksen mökilläkään. Syttyisipä vain vahingossa tuleen koko mökki. Vakuutusrahoilla maksaisin keittiöremontin, aloittaisin eläkesäästämisen ja liittyisin vihdoin ammattijärjestöön. Tai sitten ostaisin autotallin kattoa myöten täyteen keskikaljaa ja ehkä matkan Kanariansaarille tai risteilyn Tallinnaan.
Väsynein silmin katson hitaasti hiillokseksi muuttuvaa pyramidiani. Edessäni hohkaa vuosien puhumattomuus, yhtä hitaasti kuluneet mökkiviikonloput ja -viikot. Mökki oli imenyt kaiken pois ja täyttänyt pölypussinsa mahdollisuuksilla ja toiveilla. Tilalle olivat jääneet täydellisesti asennettu lautalattia, sileäksi hiotut pöytäkalusteet, koko helahoito. Ja polttopuut. Hemmetin polttopuut. Kipeät hartiat ja rakkoiset kädet olivat kai helpompia käsitellä kuin tunteet ja jatkuva paha olo. Siinä on sinun perintösi mökin ohella. Onni ei taida kuulua tähän kuolinpesään.
Kaadan pari sangollista vettä hiillokselle ja sen ympärille varmuuden vuoksi. Kuljen autolleni pyöritellen avaimia toisessa kädessäni ja pörröttäen takaraivoni hiuksia toisella. Olen unohtanut valon päälle tupaan. Ennen lähtöä jumitun ajatusteni kanssa oviaukkoon. Nappaan naulakosta vielä isän vanhan nahkatakin. Käperryn sen haikean surullisen tuttuuden alle. Maali oven karmissa lohkeilee jo vähän, ja tapetin kulma repsottaa. Voisihan ne korjata. Helpostihan ne korjaisi. Ensi kerralla tarkistan paikat kunnolla, ja sitten ostan tarvikkeet rakennusliikkeestä. Kyllähän tästä ihan hyvä tulee. Kyllä isä tästä ihan hyvä tulee.
Saana Antinkaapon kirjoittama Kokko sijoittui Mökillä-kirjoituskilpailussa toiseksi. Kilpailu järjestettiin vuosina 2015-2016 yhteistyössä Talonpoikaissäätiön, Maaseudun Sivistyliiton, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Meidän Mökki -lehden kanssa.
