Syysaurinko paistaa matalalta koivunoksien välistä ja maassa näkyy keltaisia lehtiä. Eeva-Liisa Muurman, 69, tarttuu haravaan ja haalii lehdet pois saunan edustalta. Kun hänen äitinsä ja isänsä vielä elivät, piha oli aina haravoitu kauttaaltaan. Hän on miehensä kanssa pikku hiljaa suhtautunut asiaan rennommin ja he ovat osanneet antaa lehtien olla.
Aviomies Taito Muurman, 75, nyökkää vieressä. Mökillä on aina puuhasteltu jotakin, tekemistä riittää. Nyt jatkuva huoli ylläpidosta alkaa kuitenkin tuntua liian raskaalta, ja Muurmanit ovat päättäneet myydä rakkaan kesäpaikan. Asiaan vaikuttaa myös etäisyys: Tuusulasta kestää ajaa monta tuntia Oulun kupeeseen. Tie on käynyt jo liian tutuksi.
Kiiminkijoen varressa Salvatinsaaressa oleva mökki kuului alun perin Eeva-Liisan vanhemmille Hanna ja Yrjö Nymanille. Innokkaana kalamiehenä tunnettu Eeva-Liisan isä ihastui kalaisaan Kiiminkijokeen ja sai hankittua rantatontin tuttavansa kautta.
Tonttikaupat tehtiin juhannuksena 1961. Kaikki kävi ripeästi. Rakennustarvikkeet tuotiin joen yli saareen Yrjön tekemällä lautalla.
Rakentamassa olivat Eeva-Liisa, hänen vanhempansa, serkku Jussi Vuotila sekä tuttavia. Silloin talkoot olivat vielä voimissaan, ainoa ulkopuolinen työmies oli muurari.
Yhden huoneen, pienen keittonurkkauksen ja saunan mökkiä asuttiin jo saman vuoden syyskuussa. Eeva-Liisa muistelee, että mökillä käytiin aina kun se oli mahdollista. Milloin isän äiti tai äidin sisko oli yötä, milloin sukua tai tuttavia kävi kahvilla Oulusta.
Jotkut vieraat tulivat naapurista uimalla, toiset huiskuttivat vastarannalta ja toiset tyyttäsivät autosta kolme kertaa joen toisella puolella olevan sillan kohdalla merkiksi, että ovat nyt tulossa.
Paikallisia kylähullujakin ilmestyi joskus yllätyskahveille.
Nyt, 55 vuotta myöhemmin, mökkipiha on rauhallinen ja hiljainen. Tuuli käy pihakoivun oksissa ja helisyttää verannalla olevaa tuulikannelta. Mökille on tultu nostamaan laituria ja tekemään syystöitä – kenties viimeisen kerran.
Eeva-Liisan ja Taiton kymmenenvuotias Mitso-koira seuraa tarkasti pihapiirissä kulkevan isäntänsä puuhia. On lounaan aika ja Taito asettelee siikoja savustumaan grillin sisällä olevaan savustuspönttöön. Pihapöydällä on maljakossa kimppu oman pihan auringonkukkia.
– Olemme syöneet ulkona aina, kun sää on sallinut. Usein ruoaksi on ollut savustettua kalaa. Appiukon aikana kalaa nousi joesta, mutta viime vuosina olemme hyödyntäneet kalasataman antimia, Taito kertoo.
Tuusulaan 1980-luvun alussa asettunut Muurmanin pariskunta on kulkenut uskollisesti 1 200 kilometrin mökkimatkaa yli 35 vuotta. Aluksi he kulkivat kahdestaan, mutta pian autoon käärittiin mukaan myös pienet lapset, Eeva-Leena ja Antti-Ville.
– Esikoisemme Eeva-Leena oli vain kahden viikon ikäinen, kun toimme hänet tänne ensimmäistä kertaa pääsiäisenä 1983, Eeva-Liisa miettii kaihoisasti.
– Muistan elävästi, kun kevätaurinko paistoi ja istuin mökin terassilla pieni vauva sylissäni. Siitä taitaa olla valokuvakin jossain täällä, Taito jatkaa.
– Näin jälkikäteen ajateltuna oli ihan hulluutta raahata niin pieni vauva mökille keskellä talvea, Eeva-Liisa naurahtaa.
Nyt hän on jo 1-vuotiaan tyttärenpojan Iverin mummu.
Muurmanit saapuivat mökille perinteisesti joka kevät helatorstaina siivoamaan ja laittamaan mökkiä kuntoon kesää varten. Etelä-Suomeen lapsenlapsia hoitamaan muuttaneet Hanna ja Yrjö viettivät mökillä koko kesän toukokuusta elokuuhun ja palasivat Tuusulaan auton peräkontti täynnä marjoja.
– Isäni sanoi aina, että nyt tarvitaan lisää viinimarjapensaita, kun syntyy lisää lapsia.
Nuori perhe Muurman vietti mökillä pari kolme viikkoa joka kesä. Mökillä saunottiin ja uitiin, pelattiin krokettia tai lautapelejä ja tehtiin askareita: poimittiin marjoja, tehtiin halkoja, kitkettiin kasvimaata tai kaadettiin puita. Puunkaato oli Taiton bravuuri ja vastuualuetta. Puut kaadettiin taljalla juurakkoineen päivineen, jotta pihaan ei jäänyt ikäviä kantoja.
– Meillä oli tapana arpoa tiskivuoro tikkaa heittämällä tai ilmakiväärillä tauluun ampumalla. Yleensähän vuoro napsahti omaan nilkkaan, naurahtaa Eeva-Liisa.
– Pian nämä asiat ovat enää muistoja vain, hän jatkaa haikeasti.
Rakkaita mökkimuistoja ovat myös ne hetket, kun mummu luki muulle perheelle ääneen Kalle Blomkvistia, Uppo-Nallea, Grimmin satuja sekä Pieni talo Preerialla -kirjoja.
Äitini oli lukenut sokealle tädilleen ääneen, joten hänestä oli kehittynyt mestarilukija.
Mökillä kuljettiin kuten ennenkin, vaikka lapsia olikin.
– Piti vain sopeutua uudenlaiseen tilanteeseen, Eeva-Liisa hymähtää.
– Aika monet kakkavaipat tuli kyllä vaihdettua maantien varressa Helsingin ja Oulun välillä – muistatko vielä, Eeva-Liisa huikkaa.
– Totta kai muistan, Taito vastaa ja kysyy vastakysymyksen.
– Mutta muistatko sinä sen kesäillan, kun lapset olivat pieniä ja tönäisin sinut leikilläni laiturilta veteen? Sinä otit sen niin raskaasti, että suutuit minulle koko illaksi.
Eeva-Liisa nauraa ja vastaa muistavansa.
– Saunassa kai sekin kiukku sitten laantui.
Tummaksi patinoituneessa mökkisaunassa on nautittu leppoisista löylyistä satoja kertoja. Kumpikin sanoo, että sauna on mökin ehdoton lempipaikka. Ajatus siitä luopumisesta kirpaisee.
Myös elokuun 8. päivän iltana vuonna 1981 saunottiin juhlavieraiden voimin. Eeva-Liisa ja Taito olivat sanoneet iltapäivällä toisilleen tahdon Turkansaaren vanhassa puukirkossa ja siirtyivät viettämään iltaa vieraidensa kanssa – minnekä muualle kuin rakkaalle mökille.
Hääpuku vaihtui pitkiin housuihin jo venerannassa.
Elokuu oli lämmin, joten mökin pihassa juotiin kahvia, paistettiin makkaraa ja poltettiin kokkoa hämärtyvässä illassa.
– Jälkeenpäin ajateltuna ei ollut mitään järkeä pyytää juhlavaatteissa olevia vieraita tänne, mutta sekin osoittaa, kuinka tärkeä paikka saari meille jo silloin oli – ja on yhä, Eeva-Liisa korostaa.
Nyt on aika kääntää sivua mökkikirjassa. Muurmanit etsivät paikalle uutta omistajaa, koska he ovat ymmärtäneet, etteivät voi pitää paikkaa enää itsellään.
– Ajomatka on pitkä ja muuttuu koko ajan raskaammaksi sitä mukaa kun ikää tulee lisää, toteaa 75-vuotias Taito.
Mökki siirtyi käytännössä pariskunnan hallintaan Eeva-Liisan isän kuoleman jälkeen vuonna 2003. Äiti kävi mökillä enää kerran sen jälkeen, vaikka eli vielä kahdeksan vuotta.
– On jännää ajatella, miten omat vanhemmat jaksoivat niin monta vuotta käydä täällä. Olisi kuitenkin ollut liian kova juttu myydä mökki heidän elinaikanaan.
Muurmanitkin ajattelivat aiemmin, että mökki pysyisi perheessä tulevaisuudessakin.
– Rakensimme vielä kesällä 2011 vierasmajan lasten perheitä ajatellen. He asuvat Helsingissä ja Oslossa, ja ne ovat yksinkertaisesti liian kaukana täältä, Eeva-Liisa toteaa.
Ostotarjouksia mökistä on nyt tullut muutamia, mutta oikea ostaja on yhä haussa.
Eeva nojailee tuttuun rantakoivuun, ja Taito katselee vieressä haikeana rakkaaksi tullutta pihapiiriä. Vuosikymmenten aikana mökillä on tehty yhtä sun toista, ja nyt se kaikki pitäisi vain pystyä jättämään taakse ja joillekin toisille, aivan vieraille ihmisille. Se ei tunnu hyvältä.
– Mökin eteen on nähty niin hirveästi työtä ja vaivaa, Taito miettii.
Asioita on kuitenkin punnittu pitkään.
– Mieleen nousee usein kysymys: onko tämä oikein? Mutta sitten perustelemme myyntiä sillä, että on parempi, että tämän ostaa joku, joka pitää paikasta hyvää huolta kuin että mökki jäisi huonolle huolenpidolle, Eeva-Liisa pohdiskelee.
Mökkiympäristö näyttää parastaan syysauringossa, ja lisää lehtiä leijailee pihalle. Ensi vuonna ne haravoi joku muu.
Teksti: Titta Vilpa.
