Siihen on montakin syytä. Ehkä ronskein vaurioitumistapa on se, että sokkelia valettaessa valumuottien väliin laitettiin puinen valutappi, jota vasten muotit kiristettiin. Betonin sisällä lahottuaan tapin tilalle syntyy reikä, josta sadevesi pääsee sisään.

Koska valesokkeli näyttää tavalliselta betonisokkelilta, asukkaat eivät oivalla ulkoseinän puisen alajuoksun sijaitsevan hyvin lähellä maanpintaa. Ajan mittaan maanpinta talon ympärillä on korottunut, kun asukkaat ovat istuttaneet uusia kukkapenkkejä talon seinustalle ja parannelleet pihan nurmikkoa. Näin sokkelin takana oleva puurakenne on jäänyt maanpinnan alapuolelle. Pahimmillaan se on lähes yhtä kostea kuin maa talon ympärillä. Alajuoksun suhteelliseen kosteuteen vaikuttaa paitsi maan kosteus ympärillä myös sisäpuolelta karkaavan lämpö ja kosteus. Kolmas syy valesokkelin vaurioitumiselle on se, että alapuolisesta betonilaatasta tai anturasta nousee kapillaarisesti vettä alajuoksuun.

Huomattavaa on, että myös alajuoksun ympärillä olevat levyt homevaurioituvat. Joskus sokkelia vasten on jätetty alkuperäinen valumuottilevy. Aina ulkoseinärakenteessa ei ole höyrynsulkua, ja alajuoksu voi vaurioitua myös valesokkelin kylmään sisäpintaan tiivistyvästä sisäilman kosteudesta. Jos sokkelin päällä on muurattu seinä, viistosateella seinän läpi tunkeutuva vesi voi valua valesokkeliin, jolloin sekin tietysti aiheuttaa vaurion.

Jos sokkelin takana olevat rakenteet ovat vaurioituneet, alajuoksu puretaan pois ja pystytolppia katkaistaan alaosastaan jonkin matkaa. Muu korjaus määräytyy pitkälti sen mukaan, millainen seinärakenne talossa on. Yleensä alajuoksua nostetaan ylemmäksi muuraamalla sen alle harkot. Kyseessä on hankala ja käsityötä vaativa korjaus, johon on nyt kehitetty teräksisiä ”kenkiä” pystytolppien alle laitettaviksi. Homeiset ja lahovaurioituneet rakenteet on puhdistettava huolellisesti esimerkiksi hiomalla timanttilaikalla.

Sen näkee siitä, että talon ulko-oven alareuna on 20–40 senttimetriä alempana kuin sokkelin yläpinta.

Näitä perustuksia on ainakin kahdenlaisia. Yksi on sellainen, että talossa on erilliset anturat ja talon pohjalle on valettu kapillaarisen pohjamaan, vaikkapa hienon hiekan, varaan niin sanottu roskalaatta, jonka päällä oli helppo tehdä töitä. Roskalaatan päälle on asennettu esimerkiksi mineraalivillaeristeet ja varsinainen betonilattia valettu niiden päälle. Alempi betonilaatta on kostea, jolloin kosteutta pääsee siirtymään myös eristeeseen. Se homevaurioituu alapinnastaan. Yleensä myös seinän alajuoksut alkavat roskalaatan päältä, jolloin ne voivat lahota. Näitä vaurioita korjattaessa koko alapohja joudutaan joskus purkamaan pois.

Alapuolinen laatta voi olla myös täynnä terästä oleva reunavahvistettu betonilaatta, joka toimii rakennuksen kuormaa jakavana perustuksena. Tällöin alemman laatan piikkaaminen on lähes mahdotonta jo senkin takia, että se pitää rakennuksen pystyssä. Silloin piikataan pintalaatta pois, poistetaan mineraalivillat ja alemman laatan pintaan tehdään kapillaarikatko. Katkon toimivuus määräytyy paljon laatan alapuolisista olosuhteista eli millainen on hiekan laatu, kuinka lähellä pohjaveden pinta on ja miten maaperä saadaan salaojitettua.

Nykyään bitumin sijasta käytetään myös erilaisia epokseja, joilla hillitään kapillaarisen kosteuden nousua. Mineraalivillat korvataan styroksilla eli EPS-eristeellä tai XPS-eristelevyillä (Finnfoam) ja tehdään uusi lattia. Tämän korjaustavan pitkäaikaista toimivuutta emme vielä varmuudella tiedä.

70-luvulla talon alle laitetut maa-ainekset olivat huonoja. Jos talo on rakennettu savimaalle ja betonilaatan alle on tuotu silttiä, lähellä oleva pohjavesi nousee varmasti perustukseen ja betonilaatta on ikuisesti märkä. Silloin puhutaan suuresta ongelmasta. Jos alimmassa laatassa liikkuu vain vesihöyryä, voidaan korjauskonstina käyttää ehkä jopa suoraan laatan pintaan laitettavia styrokseja. Vesihöyryä päästetään hiukan styroksin läpi.

Asiantuntevan rakennesuunnittelijan on tietenkin arvioitava betonilaatan kosteustila ja tehtävä selvityksensä pohjalta korjaussuunnitelma. Korjaustavan toimivuudesta on kuitenkin monta mielipidettä, ja korostan jokaisen talon yksilöllisyyttä tällaiseen korjaukseen päädyttäessä.

Toki aivan terveitäkin kaksoislaattaperustuksia meillä on, jos maa-aineksena on karkeaa soraa ja sen päällä kerros styroksia. 70-luvun loppupuolella rakennetussa talossa tämä styroksikerros ainakin saattaa olla.

Talossa voi olla erilliset anturat, joiden päällä on sokkeli. Valetussa perusmuurissa on käytetty sokkelihalkaisuna muun muassa mineraalivillaa, jolloin siitä aiheutuu hankalasti korjattava ongelma. Sokkelihalkaisuna on kuitenkin useimmiten styroksi, joka kestää kosteutta paremmin. Betonin sisällä on lisäksi käytetty valutukina kuitulevyjä ja lautoja, jotka ovat voineet homehtua sokkelissa.

Betonilaatta on tyypillisesti soraa tai hiekkaa vasten. Laatan päälle on asennettu lämmöneristeeksi mineraalivillakerros ja koolattu puulattia. Eristeen alle siveltiin joko kylmabitumi tai sekä kylmä- että kuumabitumi, mutta on paljon niitäkin lattioita, joissa bitumisivelyä ei ole lainkaan tai sen tilalla on muovikalvo. Tällaiseen lattiarakenteeseen nousee maasta vesihöyrynä niin paljon kosteutta, että eristeet ja koolaukset voivat ajan mittaan vaurioitua. Usein rakenteeseen nousee myös kapillaarisesti vettä. Jos asukkaat oireilevat tai kokevat sisäilman huonolaatuiseksi, kannattaa lattia ehdottomasti tutkituttaa.

Osa näistä perustuksista on säilynyt kunnossa. Kun salaojat sitten lakkaavat toimimasta ja sadevesijärjestelmä laskee vedet talon vierustalle, vaurion riski lisääntyy. Ja monet 70-lukuiset salaojat ovat nyt tulleet tiensä päähän, joten ne on uusittava.

Loivia harjakattoja tehtiin 60-luvun malliin. Vuosikymmenen lopulla alettiin rakentaa hieman jyrkempiä, kaltevuudeltaan 1:3 vesikattoja. Talossa voi olla myös pulpettikatto, joka on naamioitu näyttämään tasakatolta.

Pääasiassa huonolaatuiset huopakatteet ja liian matalat tuuletustilat, joissa ilma liikkuu lähinnä tuulenpaineen ja sisäilman lämmön vaikutuksesta räystäillä. Katolle olisi pitänyt asentaa alipaineventtiileitä. Katon läpivientilaippoja ei tuohon aikaan ollut juuri saatavilla tai ainakaan niitä ei käytetty. Laippojen sijaan huovan ja läpiviennin tiivistämiseen käytettiin bitumikittiä, eikä se pitänyt kovin pitkään vettä. Potentiaalisia vuotokohtia ovat myös kattoikkunoiden ympärystät.

Vaikea sanoa. Nyt, kun vanhat huovat on pääsääntöisesti vaihdettu uudenaikaisiin kumibitumihuopiin, tasakatto on mainettaan parempi. Se voi olla jo suojeltukin. Tasakaton tuuletusrakoja voi tehostaa, jolloin ilma alkaa virrata siellä paremmin. Nykyisillä huopakatteilla katosta saa pitävän, mutta ongelmana ovat edelleen kovin pienet kallistukset kattokaivoa kohti. Usein näkee, että tasakatolla makaa vesi lammikoina. Kattokaivon puhdistuskin unohtuu helposti. Kun roskia täynnä oleva kaivo pääsee jäätymään, vesikaton rakenteet rikkoutuvat. Korjauksessa pitäisi kasvattaa kallistuksia, mikä tekee siitä työlään.

Jos talon omistaja haluaa muuttaa katon harjakatoksi, on huopakate muistettava poistaa ja tarkastaa sen alla olevat rakenteet. Ne ovat usein jo lahovaurioituneita. Jos huopakate jätetään paikoilleen, voi aiheutua entistä pahempi homeongelma, koska homeinen rakenne muuttuu lämpimämmäksi ja vanhan katon alustan vähäinen tuuletus häiriintyy.

Tasakatoksi naamioidun pulpettikaton ongelma on sisäpuolinen vedenpoistoränni rakenteen reunassa. Kohdalleni osuneet katot ovat olleet surkeassa kunnossa. Onneksi ne ovat kuitenkin hyvin harvinaisia.

Ulkoverhouksena oli sekä tiiltä että puuta.Puuverhoillun seinän ongelma on se, että rakenteesta puuttuu usein tuuletusrako. Sen sijasta verhouksen takana on ilmarako, joka sekin suojaa seinää melko paljon. Tuuletusrako yleistyi vasta vuosikymmenen loppupuolella. Ihan alkuun ohjeistettiin, että meren rannalla ja muilla kosteilla paikoilla rakenteessa on oltava tuuletusrako.

Tiiliseinässä on verhouksen takana kynsirako eli noin sentin levyinen tila, johon muurarin sormi mahtui. Kun tiili painettiin laastiin, se pursusi tuohon kynsirakoon. Rako on etenkin alapäästään usein aika tukossa. Kun ohjeistus tuuletusraosta tuli voimaan, muurauksen alareunasta ryhdyttiin avaamaan joka kolmas tiilen laastisauma. Tämä käytäntö alkoi muistaakseni 80-luvun puolella.

70-luvun lopussa talojen ulkoseinissä on myös tiili-villa-tiilirakennetta, jossa mineraalivilla voi olla pahasti vaurioitunut. Tiilenä alettiin käyttää vain 85 milliä paksua moduulitiiltä, jolla saatiin kevyt ja edullinen rakenne. Tosin moduulitiilestä sadevesi menee melko helposti läpi.

Periaatteessa voi, jos seinän alaosan rakenteet ja ulkovuorauksen tuuletus ovat kunnossa. Seinä eristetään sisäpuolelta ja siirretään muovinen höyrynsulku uuden eristeen sisäpintaan. Työssä on syytä käyttää rakennusfysikaalista asiantuntijaa laskemaan uuden rakenteen kosteuskäyttäytyminen. Jos tuuletusrako puuttuu, perustuu alkuperäisen rakenteen toiminta siihen, että se fuskaa sisäilman lämpöä läpi. Silloin lisäeristäminen saattaa aiheuttaa pahoja ongelmia.

Koneellinen ilmanvaihto alkoi tehdä tuloaan omakotitaloihin, mutta se yleistyi vasta 80-luvulla. Kaupunkitaloissa on pääasiassa vain koneellinen poisto yhdellä huippuimurilla tai pelkällä liesituulettimella. Korvausilman ajateltiin tulevan ikkunoiden raoista tai sitten ei ajateltu mitään.

Maaseudulla poistosta huolehtii normaalisti liesituuletin. Vessasta johdettiin tyypillisesti putki suoraan ulos katolle. Talossa voi olla kyllä putket koneellista poistoa varten mutta itse kone puuttuu.

Kolmas mahdollisuus näissä taloissa on se, että vessoista, keittiöstä ja vaatehuoneesta on putkitettu putket nippuun yläpohjatilaan, josta ne on johdettu yhtenä putkena katolle. Näiden putkien vaakavedot ovat tyhjänpäiväisiä, koska niissä ilma ei kovin paljon liiku. Joissakin 70-luvun taloissa ei ole edes liesituuletinta.

Lattiakaivojen liitokset ovat huonosti tehtyjä, korokerenkaiden välistä puuttuu usein tiivisteet. On taloja, joissa ei ole vedeneristystä lainkaan. Laatat on asennettu laastilla suoraan levyrakenteisiin seiniin ja lattiaan kiinni. Nämä on kyllä jo lähes kaikki purettu vaurioituneina pois.

Osa pesutiloista on tehty tiilirakenteisina, ja niissä lattiassa oli seinille hieman nostettu bitumihuopa. Huovan päällä on betonilaatta, joka on aina märkä, koska vedeneriste on laatan alapuolella. Muovimattoa on käytetty joissakin taloissa vedeneristeenä, ja se pitää huolellisesti asennettuna hyvin vettä. Tosin muovimaton saumat tuppaavat vanhemmiten aukeamaan.

Jos tiiliseinän takana on vaikka levytetty sisäseinä, sen rakenteet  saattavat vaurioitua. Osassa taloista pesutilan muuratut ja laatoitetut seinät ovat vielä hyvässä kunnossa. Saunan seiniin tuli tavaksi asentaa 10–15 cm:n korkeudelle laattaa paneloinnin alapuolelle, jotta paneeli ei ole kosketuksessa ajoittain kastuvaan lattiaan. Laattojen takana on usein kuitenkin vain rakennuslevy, joka vaurioituu, jos asukkaat puhdistavat lattiaa suihkuttamalla sille vettä. Tavallinen moppaussiivous on suositeltavampi vaihtoehto.

Talot on enimmäkseen rakennettu savipelloille, joita ei voi pitää ihanteellisina rakennuspaikkoina. Sähkö- ja vesijohdot voivat kulkea lattiarakenteen sisällä. Putkien lämpö esti perustuksen routimisen. Kun näitä putkia uusitaan, on talo ehdottomasti routaeristettävä.

Vuosikymmenen alkupuolella rakennettujen talojen materiaaleissa voi vielä olla asbestia, loppuvuosina tehdyissä taloissa sitä ei enää ole ainakaan kovin paljon.

Höyrynsulkumuoveja ei teipattu, ne vain limitettiin toisiinsa. Tosin varhaisten teppien liimatkaan eivät kestäneet kovin pitkään.  Aika näyttää kuinka kauan nykyisten teippien liimat pitävät.

Jos talossa on kellari, siellä on todennäköisesti sisäpuolelta eristetty betoni- tai harkkoseinä. Niistä voi löytyä homeongelmia. Harkkoseinät tulivat kellareihin aikaisempaa yleisemmäksi 1970-luvun loppupuolella.

Asiantuntija: tekniikan tohtori, ohjelmapäällikkö Juhani Pirinen, Valtakunnalliset kosteus- ja hometalkoot

Lisätietoja: Hometalkoot.fi

70-luvun talon kuntotarkastus ja remontointi

Riskirakenne kuntoon: Valesokkelin korjaus

Asbestipurku ja homekorjaus vaativat asiantuntijan