"Kun suunnittelin keväällä tyttäreni kolmevuotissynttäreitä, pohdin, voinko olla niin pikkumainen, etten kutsu juhliin ollenkaan lapsen kummia, entistä parasta ystävääni. Vai kutsunko sittenkin ja yritän paikata välirikkomme?

Jätin kutsumatta. Ajatus kadonneesta ystävästä ahdisti liikaa. Tuntuu kuin hänet ja osa elämästäni olisi imaistu mustaan aukkoon, joka vetää minuakin synkkiin ajatuksiin.

Muutama vuosi sitten olimme saaneet lapset vuoden sisällä ja pyysimme toisiamme lastemme kummeiksi. Näimme äitiyslomalla ja hoitovapaalla lähes päivittäin, kärryttelimme, kahvittelimme ja pohdimme samoja pulmia: Miten lapsen saa nukkumaan? Miten lapsi luopuu tutista? Missä välissä ehtii nähdä puolisoa kahdestaan?

Koska olimme olleet parhaita ystäviä jo yli 15 vuotta, kuvittelimme, että lapsemmekin kasvaisivat yhdessä. Katselimme ensiaskelia, kuuntelimme sanojen tapailua ja vauvojen muuttumista taaperoiksi.

Hurjimmissa vitseissämme tyttärestäni ja ystäväni pojasta tulisi pariskunta. Hihittelimme, millaisia anoppeja olisimme tulevaisuuden tähtiparille, missille ja jääkiekkoilijalle.

’Et kai sä aio antaa hänen maistaa kokista?’ huomasin päästäväni suustani. Sitä ennen olin kuunnellut pitkää monologia siitä, miten ystäväni toimisi, jos hän olisi minä. Ärsytti. Oli pakko napauttaa jotenkin. Kitka oli kasvanut välillämme salakavalasti. Kokeneemman äidin oikeudella – hänen lapsensa oli yhdeksän kuukautta vanhempi – ystäväni neuvot olivat muuttuneet vähitellen ainoiksi oikeiksi. Hänellä oli kokemusta asioista, jotka minulla olivat aina edessä. Hän paasasi.

Välillä kuuntelin vinkkejä, välillä olin eri mieltä – ja huomasin olevani eri mieltä sitä useammin, mitä vanhemmaksi oma lapseni kasvoi. Ystäväni taisi pitää suhtautumistani kasvatukseen liian rentona, minä taas äimistelin, miten vaikeaksi hän onnistui yksinkertaiset asiat tekemään.

Minusta tuntui, ettemme voineet lähteä uimahalliin, jos emme pakanneet autoa täyteen tavaraa. Itse nappasin mukaan uikkarit ja vaihtovaipan. Retkelle emme voineet lähteä, jos hän ei ensin googlettanut leikkipuistoja. Minusta lapsi leikkii ihan hyvin sillä, mitä löytää. Kun päiväkodissa pyöri vesirokko, ystävä tutki sairautta päiväkausia, harkitsi lapsen ottamista tarhasta ja kysyi Facebookissa muilta äideiltä, pitäisikö nyt syöksyä hakemaan rokotukset. Itse toivoin, että tauti iskisi omaan lapseeni saman tien, jotta se olisi hoidettu pois alta.

Vaikka elämänasenteemme ja -tyylimme olivat olleet aina erilaiset, vasta nyt, lähemmäs nelikymppisinä, tapamme kantaa äitiyden tuomaa vastuuta ajoi meidät erilleen. Hän katosi äitiyteen, minä yksinäisyyteen.

Vielä synttäriaamuna mietin, naputanko viestin ’tervetuloa’ ja pahoittelen, että ohhoh, edellinen kutsu onkin jäänyt vahingossa lähtevien kansioon.

En kyennyt, sillä emme ole tavanneet lähes vuoteen. Viimeisestä tekstarista on aikaa kuukausikaupalla. Kysyin silloin, lähtisikö hän illalla ulos ilman lapsia. Vastaus oli, että ehkä joululomalla. Joulu meni täydellisessä radiohiljaisuudessa.

Aiemmilla kerroilla minua tärkeämpiä menoja olivat olleet huomisen aamujooga, jokaviikkoinen lauantaisauna ja ne iänikuiset työkiireet ja pikkujoulut, jotka tuntuivat kestävän koko viime syksyn. En olisi kaivannut paljon, vain välillä kaverin, jonka kanssa puhua normaaleja aikuisten juttuja. Tai edes välillä välittävän viestin, että mitä sinulle kuuluu.

Tiedon, että hän muistaa vielä olemassaoloni.

Jossain vaiheessa lopetin kyselyn. Tiedän, ettei silläkään tavalla ystävyyttä rakenneta uudelleen, mutta välirikko ahdistaa niin paljon, etten tahdo pettyä enää. Tuntuu helpommalta, kun en lähesty ollenkaan.

Ainoan kummilapseni olen nähnyt viimeksi yli vuosi sitten tyttäreni kaksivuotispäivillä. Kuvia olen nähnyt Facebookista. Harmittaa, että ystävän lisäksi olen menettänyt yhteyden häneen. Lapsi on kasvanut niin paljon, ettei hän enää taida tietää, kuka olen.

Omakaan lapseni ei muista ystävääni tai hänen poikaansa. Tyttäreni ei ehdottele, lähdettäisiinkö kahvilaan, liukumäkeen tai ilmapallo-ostoksille heidän kanssaan, kuten hän muille ystävilleni ehdottelee. Se on harmi, sillä nyt lapset ovat sen ikäisiä, että heistä olisi aidosti seuraa toisilleen. Siinä samalla aikuisetkin voisivat jutella hetken omiaan ja hengähtää.

En tiedä, vaivaako tilanne ystävääni kuten minua. Ehkä hänen elämänsä on jo aidosti täyttä miehensä ja poikansa kanssa. Ehkä hän miettii eroamme yhtä lailla. Ehkä hän ei uskalla enää lähestyä minua, sillä varmasti hänkin on pitänyt minun kummilapseni synttärijuhlat salassa.

En tiedä, koska en ole koskaan kysynyt."

Äitiys muuttaa ajankäyttöä, arvoja ja minuutta niin paljon, että välien katkeaminen uudessa elämänvaiheessa on yleistä, jopa luonnollista, sanoo psykoterapeutti Hannele Törrönen. Hän on kirjoittanut vanhemmuuden haasteista kirjan Vauvan kanssa 

vanhemmiksi.

Tilannetta on turha surra. Ennemmin kannattaa muistella, miten kivoja vuosia yhdessä on vietetty.

– Hyvin harva ystävyys kestää koko elämää. Useimmat ystävyydet liittyvät yhteiseen elämäntilanteeseen, kuten opiskeluun, samaan työpaikkaan tai harrastukseen. Kun tilanne muuttuu, ystävyys päättyy, mutta tilalle tulee uusia ystävyyksiä niiden kanssa, jotka ovat samassa elämäntilanteessa.

Kun läheiset välit alkavat erkaantua, moni miettii, miten erilaiseksi toinen on muuttunut. Ennen niin rento tyyppi voi olla äitinä kontrolloiva ja rutiineista riippuvainen ja kasvattaa lastaan toisin kuin olisi kuvitellut. Silloin unohtuu, että äitiys muuttaa myös omaa itseä. Millainen minusta on tullut?

– Ystävyyden perusasetelma mullistuu. Molemmille tärkeintä on lapsi ja perhe. Toinen voi kaivata siinä tilanteessa paljon omaa rauhaa, vaikka ennen halusi puhua tyttöjen juttuja. Toinen äiti taas ei halua irrottautua lapsestaan hetkeksikään eikä voi viedä edes roskapussia.

Samanlaisista lähtökohdista voi lipua hyvinkin vastakkaisiin suuntiin. Mihin, sitä ei tiedä, ennen kuin saa oman lapsen. Siksi niin vanhemmuus kuin ystävyyskään ei ole hallittavissa.

Jos väleihin ujuttautuu hieno­varainenkin piikittely, se tekee rakoa syvemmin kuin mikään muu. Kun arvostelu tulee läheiseltä ikätoverilta ja osuu naisen arimpaan kohtaan, äitiyteen, se tuntuu pahemmalta kuin anopin tai mummon sanat.

– Ystävä voi käyttäytyä äitinä mielestäsi hyvinkin erikoisesti, mutta sitä ei saisi koskaan sanoa ääneen. Nainen on äitinä herkimmillään. Ei kukaan halua kuulla lähimmiltä ihmisiltä naljailua vaan kehuja, että hyvin sinä jaksat.

1. Kysy, mistä on kyse Kuten parisuhteessa, toisen ajatuksista ei kannata tehdä omia tulkintoja. Jos soittaminen tuntuu liian vaikealta, kirjoita kirje tai sähköposti ja kysy reilusti, miksi välit ovat katkenneet. Onko syynä kiire, väsymys tai kenties ongelmat kotona? Anna vaihtoehtoja, joihin toinen voi tarttua.

2. Älä hyökkää

3. Hyväksy, että kaikki ei palaa ennalleen Vaikka ystävyys olisi kestänyt vuosia, se ei muutu enää tyttöjen väliseksi hihittelyksi, jota se takavuosina saattoi olla. Jos hän sai ennen energiaa höpötystuokioistanne, nyt hän voi hakea sitä lenkiltä yksin. Vaikka olisitte ennen kertoneet toisillenne kaiken, ystävälläsi ei ole mitään raportointivelvollisuutta.

4. Odota, odota, odota

5. Ota erilaisuus rikkautena Vaikka suhtautuisitte kuinka eri tavoin äitiyteen ja vaikka toisen toimintatavat joskus ihmetyttäisivät tai jopa ärsyttäisivät, ota erilaisuutenne rikkautena. Jos itse olet rento äiti ja toinen vähän pelokkaampi, voit ehkä rohkaista häntä vapautumaan vähän. Itse opit, että kaikki eivät toimi samoin kuin sinä. Ei ehkä oma lapsesikaan.

Vinkit antoi psykoterapeutti Hannele Törrönen.