”Ajanhallinta on pohjimmiltaan arvojen hallintaa. Kannattaa selvittää itselleen 1–3 asiaa, jotka ovat juuri oman perheen hyvinvoinnin kannalta tärkeimpiä seuraavan vuoden ajan. Kun arvot ovat selvät, niitä pitää tarkastella suhteessa jokapäiväisiin puuhiin ja velvollisuuksiin. Kaikesta arvoihin liittymättömästä pitäisi pyrkiä eroon. Se puhdistaa arjen kalenterin kuonasta, joka syö aikaa.
Rutiinien kohdalla auttaa suunnittelu. Perheelle voi luoda lukujärjestyksen, jossa toistuville askareille on omat vakiopäivänsä. Kun pyykit pesee aina tiettyyn aikaan, ei tarvitse koko viikkoa raahata mukanaan huonoa fiilistä siitä, että ne ovat hoitamatta. Kun pyykkäys lukee kalenterissa, tietää, että asia hoituu.
Tavoitteeseen ei pääse ikinä improvisoimalla. Olen ollut maailmanluokan boheemi ajankäytössä ja suunnittelussa, ennen kuin työn ja perheen yhdistäminen pakotti ajattelemaan asiat uudelta kantilta.
Usein ajankäytön ongelmat ja stressaaminen liittyvät liian korkeisiin standardeihin. Pitääkö vaatteiden tosiaan olla silitettyjä, vai riittääkö, että ne ovat puhtaita? Onko vauvalle syötettävä itse tehtyä luomusosetta, vai pärjääkö kaupan purkilla? Ensimmäinen sääntö työn ja perhe-elämän yhdistämisessä on täydellisyyden tavoittelusta luopuminen. Kaiken voi saada, mutta ei sellaisessa perfect housewife -muodossa, josta on joskus fantasioinut.
Olin nuorena tolkuton sottapytty, mutta tässäkin perhe on kasvattanut minua. Jos tavarat jaksaa plokata joka päivä paikoilleen, kaaos ei koskaan riistäydy käsistä.
Ihana Mia käy meillä siivoamassa joka toinen viikko. Ammattilaisen jäljiltä koti pysyy jatkuvasti peruspuhtaana. En leikkaa hiuksiani itse, joten siksi en myöskään siivoa itse – tavaroiden järjestelyä ja maanista tiskipöydän pyyhkimistä lukuun ottamatta.
Olen armoton kierrättäjä. Jos jotain esinettä ei ole käytetty vuoteen, se saa lähteä. Suhtaudun myös hyvin kriittisesti ostamiseen. Kukaan ei tarvitse enempää kuin kahdet lakanat.
Suunnittelen viikkokalenterini hyvin tarkkaan. Mietin, mitä haluan saada kyseisellä viikolla aikaiseksi. Seuraavaksi riisun ympäriltä kaiken muun ja keskityn tekemiseen.
Aikataulutan myös liikuntakerrat ja vedän vapaapäivien kohdalle viivan. Jotta voi saada asioita aikaiseksi, pitää huolehtia myös palautumisesta. Mietin jo etukäteen jokaisen päivän kohdalla, missä on se hetki, kun ei tarvitse tehdä mitään.
Herään aamuisin 4.50, lataan mukiin neljän espressoshotin kahviannoksen ja lähden radiolle töihin. Mieheni hoitaa siis perheen aamutoimet. Se on mahtava korvaus siitä epämukavuudesta, jonka kellon soiminen aiheuttaa marraskuussa.
Lähetyksen jälkeen pidämme lyhyen sisältökokouksen, ja sen jälkeen siirryn muihin töihin, joko tapaamisiin tai kirjoittamaan kotiin keittiön pöydän ääreen. Käyn mielellään salilla tässä välissä, jos on treenipäivä, koska illalla lähteminen on aina nihkeämpää.
Iltapäivällä kävelytän koiran ja teen ruokaa, jos on minun vuoroni. Teen usein töitä myös iltaisin, mutta toisaalta voin urheilla ja nukkua päivällä, jos ei ole mitään akuuttia. Viikonloppuisin pyrin vain olemaan ja tekemään kivoja juttuja. Pelkästään murrosikäisten lasten seuraaminen tuottaa iloa: tuollaisia ihmisiä niistä nyt on sitten kasvamassa.
Pyrin suhtautumaan ajankäyttööni kuten Taru sormusten herrasta -kirjan Klonkku suhtautuu aarteeseensa. Pohdin jatkuvasti, mikä on tärkeää, ja keskityn siihen. Sanon ei todella monille kivoillekin kutsuille voidakseni pitää kiinni kaikkein tärkeimmistä asioista. Se ei ole aina mukavaa, mutta se on pidemmän päälle palkitsevaa. En koe lähes koskaan olevani kiireinen tai stressaantunut, kun keskityn vain kaikkein oleellisimpiin asioihin.
Uppoudun helposti töihin ja lukemiseen silloin, kun pitäisi olla perheen kanssa tässä hetkessä. En ole siitä mitenkään ylpeä.
Uskon, että jokainen vastuullinen vanhempi, mies tai nainen, joutuu tekemisiin syyllisyydentunteiden kanssa. Taustalla on ajatus myyttisestä ’hyvästä vanhemmasta’, joka ei koskaan jätä perhettä kakkoseksi. Syyllisyys saattaa myös kertoa jostakin. Jos omiin arvoihin kuuluu, että lasten kanssa vietetään runsaasti aikaa, kroonisiin ylitöihin ajautuminen aiheuttaa arvoristiriidan ja se näkyy huonona olona.
Ajattelen, että kokonaisuus ratkaisee. Töitä voi välillä tehdä paljonkin, kunhan se vaihde ei jää päälle. Lapsen kannalta tärkeintä on, että saatavilla on jatkuvasti turvallinen ja rakas aikuinen, joka kuuntelee ja ottaa tarvittaessa syliin."
