– Hei, lähteä ei saa, ennen kuin otatte kesäkurpitsaa ja lehtikaalia mukaanne, Linda Lyyra huutaa viljelijätovereidensa perään.

Hermannin yhteisöpuutarhan talkooilta on päättymässä, mutta kesäkurpitsasta ja lehtikaaleista on taas kertynyt niin paljon satoa, että osa niistä uhkaa jäädä yli.

– Kesäkurpitsa on päässyt nyt aivan hurjaan kasvuvauhtiin, sillä juuri viime tiistaina keräsimme siitä 42 hedelmää. Talvikurpitsakin on saanut viikossa neljä metriä lisää vartta, Linda hämmästelee.

– Yhteisöpuutarhamme ainoa huono puoli on se, että tietyistä vihanneksista tulee loppukesällä liikaa satoa. Minunkin on ollut pakko alkaa ottaa töihin lounastunnille omat eväät, että saan kaiken kotiin kantamani käytettyä, Jenni Forsblom nauraa.

– Meillä on syöty ainakin seitsemän päivää viikossa lehtikaali-kesäkurpitsaruokaa. Mutta toisaalta, onhan se ihan mahtavaa, että saa hakea kaksi kertaa viikossa kauppakassillisen verran ilmaista ruokaa, Mira Pohjola muistuttaa.

Yhteisöpuutarha sijaitsee Helsingin itäisessä kantakaupungissa Sörnäisten vankilan kupeessa. Sen ääni- ja tuoksumaailma on juuri niin urbaani kuin sijaintikin – liikenteen kohinaa, raitovaunujen kirskuntaa ja mausteisia aromeja läheiseltä Meiran kahvipaahtimolta. Noin kuuden aarin kokoinen viljelmä sai alkunsa vuonna 2013, kun oman sadon kasvattamisesta innostunut 15-henkinen porukka päätti vallata rikkaruohoisen joutomaan viljelyyn. Koko alue kuului aikoinaan vankilan puutarhaan.

– Ilmeisesti vankilan johtajan omat viljelmät ovat aikoinaan olleet juuri tällä paikalla. Löysimme vanhoja kohopenkkejä, joissa oli ihan mielettömän hyvää maata. Ne olivat vain päässeet pahasti heinittymään, kaupunkiviljelykonkari Pinja Sipari muistelee.

Monen muun kaupunkiviljelyprojektin lisäksi Pinja on ollut mukana myös Hermannin yhteisöpuutarhan toiminnassa alusta asti ja nähnyt sen nopean muutoksen villistä ei-kenenkään-maan sissipuutarhasta kutsuvaksi kaupunkikeitaaksi. Samassa ajassa myös viljelmän ympäristö on siistiytynyt. Viime vuonna kaupunki sai valmiiksi yhteisöpuutarhaa reunustavan uuden puiston ja viereisen lasten leikkikentän.

Alkuun viljely Hermannissa järjestettiin perinteisten palstaviljelmien tapaan niin, että jokainen viljeli vain omaa lohkoaan. Pian Pinja Sipari ja muut viljelijät kuitenkin huomasivat, että oma palsta -ajattelu ei sopinut näin vapaamuotoiseen viljelyyn. Innokkaimpien viljelijöiden teki pahaa katsoa, kun kesken kesän hylättyjen lohkojen kesäkurpitsat kasvoivat ylisuuriksi ja lopulta mätänivät penkkeihinsä. Hermannin puutarhasta päätettiin tehdä yhteisöpuutarha, jossa satoa viljellään ja korjataan yhdessä.

Porukka muodostui itsekseen. Siihen kuuluu noin parikymmentä viljelijää, jotka ovat toimineet Vallilan kaupunginosayhdistyksen jäseninä ja ympäristöjärjestö Dodon kaupunkiviljelyaktivisteina.

– Systeemi on haluttu pitää muutenkin mahdollisimman yksinkertaisena, joten keväällä vain sovimme yhdessä, mitä viljelemme ja kuka kasvattaa mitäkin taimia ikkunalaudallaan. Monet haluavat toteuttaa täällä myös ihan omia kiinnostuksen kohteitaan. Yksi henkilö on kovin innostunut sipulikukista ja käy istuttamassa niitä syksyllä. Toinen on perustanut sieniviljelmän, Pinja kertoo.

Varat yhteisöpuutarhan siemeniin ja taimiin kertyvät pääosin kerran vuodessa järjestettävästä Ravintolapäivästä. Tänäkin kesänä viljelijät sopivat keskenään, millaisia annoksia päivän aikana tarjoillaan, valmistivat kasvispitoiset ruuat valmiiksi kotikeittiöissään ja kiikuttivat ne sitten puutarhalle. Suosio oli niin suuri, että osa annoksista loppui kesken.

Tiistaisin ja sunnuntaisin Hermannin yhteisöpuutarhassa on talkoot, jolloin aluetta hoidetaan yhdessä. Silloin kerätään myös satoa ja se jaetaan paikalla olevien kesken. Innokkaimmat käyvät täällä tosin paljon useammin puuhastelemassa pienemmällä porukalla tai ihan itsekseen.

– Maankääntö ja kitkeminen ovat hirveän hyvää vastapainoa kiireiselle työlleni. On vain plussaa, että tästä saa vielä satoakin, Johanna Koskinen huikkaa.

Hän on ollut mukana yhteisöpuutarhan toiminnassa alusta alkaen ja oppinut samalla taitavaksi puutarhuriksi, jonka tietoja muut viljelijät ihailevat.

– Yhteisöpuutarhassa onkin niin hauskaa se, että aina joku tietää ja neuvoo, mitä pitää tehdä. Minä olen ensimmäistä vuotta mukana ja opin joka talkoissa jotakin uutta. Vielä viime vuonna ihailin ohi kulkiessani puutarhan lehti- ja palmukaaleja, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, mitä ne ovat, Kaisastiina Koskinen nauraa.

Juuri kävelemään oppineen Asta-tyttärensä kanssa pyöreäkylkisiä avomaankurkkuja keräävä Sanna Nikkilä tunnustaa, että hän joutui ensimmäisenä viljelyvuonnaan googlaamaan, kuinka perunat istutetaan. Hän löysi Hermannin yhteisöpuutarhaan muuton jälkeen tuttujen vinkistä. Aikaisemmin hänellä oli palsta toisella kaupunkiviljelmällä muutaman kilometrin päässä.

Viidakkorumpu on osoittautunut muidenkin viljelijöiden suhteen hyväksi viestintävälineeksi. Sen avulla myös Kristiina Salménille selvisi, minne hän saisi istutettua lahjaksi saamansa tomaatin taimet.

– Minä pääsin mukaan, kun tulin keväällä uteliaisuuttani katsomaan, mitä täällä puuhataan. Aiemmat viljelykokemukseni ovat Afrikasta, jossa pihamme tuotti niin paljon munakoisoja, että ajattelin, etten enää koskaan pysty syömään niitä, Linda Lyyra kertoo.

– Minusta taas hienointa on se, että olen löytänyt yhteisöviljelystä itselleni ihan uuden harrastuksen ja tutustunut uusiin ihmisiin. Tuntuu mukavalta tehdä puutarhatöitä yhdessä, Jenni Forsblom hymyilee.

Talkootuokion päätteeksi naiset kokoontuvat vanhan omenapuun alle sadosta notkuvan pöydän äärelle. Kukin noukkii mukaansa mitä haluaa. Samalla on aikaa vaihtaa kokemuksia hyvistä kesäkurpitsa- ja lehtikaaliresepteistä ja miettiä, auttaako sitruunamehu puhdistamaan puutarhatöissä mustuneet kädet.

Viime vuosina kaupunkiviljelystä on kasvanut maailmanlaajuinen ilmiö, joka on rantautunut myös Suomen suurimpiin kaupunkeihin. Syötävää satoa kasvatetaan nykyään vaikkapa talojen katoilla tai viljelyyn vallatuilla urbaaneilla joutomailla, kuten Hermannin yhteisöpuutarhassa.

Kaupunkiviljelyn yhtenä tavoitteena on tarjota niillekin kaupunkilaisille mahdollisuus viljellä ruokaa, joilla ei ole omaa puutarhaa tai palstaa. Kaupunkiviljely on myös osa kestävän ruoantuotannon ideologiaa – on ekologista kasvattaa suuri osa ruuasta kaupungissa, sillä suuri osa kuluttajistakin asuu siellä.