Sää oli pitkään hyytävä. Pakkanen kiristyi joulukuun 1939 lopulla suuressa osassa maata 40 asteeseen ja pysytteli arktisen kylmänä vielä seuraavan vuoden helmikuussakin. Talvisodan ankarat paukkupakkaset ovat jääneet osaksi Suomen kansan historiaa, mutta talven 1939–1940 hyiset sääolot olivat kohtalon vuosia myös monelle suomalaiselle omenatarhalle. Ennätyksellinen kylmyys tuhosi maamme hedelmäpuukannat lähes sukupuuton partaalle.

Kaiken kukkuraksi talvisodan talvea seurasi poikkeuksellisen kuiva kesä, mikä koetteli pakkasista selviytyneitä omenapuita entisestään. Kevätkesällä saattoi vielä näyttää lupaavasti siltä, että osa omenapuista selvisi sittenkin, mutta kesän jälkeen nekin olivat mennyttä. Seuraava talvikin oli vielä poikkeuksellisen kylmä.

”Tällaiset vastoinkäymiset eivät saa hedelmänviljelijää lannistaa, sillä vastoinkäymisiä tulee kaikilla elämänaloilla. Jokaisen kuolleen puun tilalle istutettakoon uusi ja entistä kestävämpi”, puutarhakirjailijat Frans Salonen ja K. Jaatinen kuitenkin kannustivat suomalaisia omenatarhureita suosikkiteoksensa Kodin puutarhan seitsemännessä painoksessa, joka julkaistiin vuonna 1949. Samalla kun tekijät valoivat kovia kokeneisiin kanssapuutarhureihinsa sisua ja uskoa, he opastivat jättämään vastaisuudessa tykkänään istuttamatta kaikki sellaiset omenalajikkeet, jotka olivat nyt paljastuneet meidän oloissamme epävarmoiksi.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Monessa suomalaisessa hedelmätarhassa huomattiin, että jokunen puu oli sietänyt purevaa pakkasta paljon muita paremmin. Näitä ihmeitä olivat esimerkiksi ’Antonovka’ sekä erilaiset kaneliomenat. Kaikki niistä ovat vanhoja, alun perin venäläistä alkuperää olevia lajikkeita, joita on viljelty Suomessakin jo 1800-luvun lopulta lähtien. Yhtä sitkeiksi osoittautuivat myös jotkut kotimaiset lajikkeet, kuten 1800-luvun loppupuolella Mikkelin maalaiskunnassa syntynyt ’Grenman’ sekä jotkut paikalliset maatiaislajikkeet.

Talvisodan julmat pakkaset eivät olleet suinkaan ensimmäinen kerta, kun Suomeen istutetut omenapuut olivat saaneet kokea kovia. Suuri enemmistö ensimmäisistä omenapuista kohtasi kuoleman nopeasti. Niitä oli koetettu viljellä ylimysten ja muiden aatelisten hedelmätarhoissa jo 1400-luvulta lähtien, mutta kehnolla menestyksellä. Koska taimet oli tuotu Keski-Euroopasta, ne eivät yleensä meillä menestyneet. Muun muassa Pohjanmaalla 1700-luvulla eläneen rovasti Gabriel Aspegrenin omenatarhan puiden tiedetään heittäneen henkensä yksi kerrallaan, ja tämän seurauksena pappilan puutarhurikin sai lopulta lähdöt.

Paremmin omenapuut alkoivat juurtua suomalaisiin puutarhoihin vasta 1800-luvulla. Kartanoihin perustettuihin suuriin hedelmätarhoihin tilattiin puita etenkin Ruotsista, Baltiasta ja Saksasta. Esimerkiksi saksalaislajike ’Lehmapfel’ eli ’Saviomena’ on kulkeutunut Suomeen 1800-luvun lopulla ilmeisesti Baltian kautta. Sitä lisättiin meillä lohjalaisessa Ahtialan taimistossa, ja lajikkeesta tuli paikallisesti suosittu. Lajikkeen hedelmiä pidettiin poikkeuksellisen herkullisina ja sen sanottiin menestyvän hyvin jopa kosteassa savimaassa, toisin kuin monet muut omenapuut.

Kun Suomi siirtyi Ruotsin alaisuudesta Venäjän vallan alle, suomalaiset alkoivat tutustua myös itäisiin lajikkeisiin. Ne kestivät monesti paremmin kylmää kuin keskieurooppalaiset sisarensa. Venäläislajikkeet kulkeutuivat Suomeen usein talosta toiseen kiertäneiden kulkukauppiaiden matkassa. Nykyään ’Pekkala’-lajikkeena tunnettu syysomena on perimätiedon mukaan ostettu Saarijärvellä Pekkalan taloon tulleelta venäläiskauppiaalta 1910-luvulla. Sen alkuperäinen nimi on tuntematon.

Oli tavallista, että meillä menestyneet tunnetutkin ulkomaiset lajikkeet saivat uuden suomenkielisen nimen. Sen vuoksi monet vanhat ulkomaiset lajikkeet voi helposti sekoittaa suomalaisomenoihin. Esimerkiksi kovin kotoisilta tuntuvat ja suositut kaneliomenalajikkeet ovat alkujaan venäläisiä. Niitä on viljelty Novgorodin alueella ainakin jo 1800-luvulla. Tuiki tuttu ’Valkea Kuulas’ tunnettiin Suomessa ensin nimellä Valkoinen Kirkas Omena. Sen historia ei ole täysin selvillä, mutta lajiketta tiedetään kasvatetun pitkään Baltiassa, ja siellä se todennäköisesti on myös syntynyt. Herkullisen makuinen kesälajike alkoi 1800-luvun puolivälissä levitä muualle Eurooppaan. Kansainvälisesti lajikkeen nimi on ranskankielinen ’Transparente Blanche’.

Joskus sama lajike sai Suomessa useita nimiä. Luonnonvarakeskuksen (Luke) viimeaikaisissa DNA-analyyseissa on paljastunut muun muassa se, että marsalkka Carl Gustaf Mannerheimin syntymäkodin Louhisaaren kartanon nimeä kantava ’Louhisaaren Ananas’ on itse asiassa sama vanha virolainen lajike, jonka yleisempi suomenkielinen nimi on ’Tallinnan Päärynäomena’.

1800-luvun loppupuolella taimistojen luetteloissa alkoi näkyä myös oikeasti suomalaisia lajikkeita. Sellaisia ovat Sortavalassa oletettavasti siemenkylvöstä syntynyt, suosittuna toriomenana tunnettu ’Sortavalan Imelä’ tai ’Huvitus’, joka syntyi 1800-luvun lopulla tehdystä siemenkylvöstä Yläneellä. Muistitiedon mukaan kylvetyt siemenet olivat peräisin omenoista, joita kasvoi aikoinaan intohimoisen omenakokeilijan, professori Carl Reinhold Sahlbergin perustamassa Huvituksen hedelmätarhassa. Vielä 1940-luvun lopulla puutarhakirjailijat Salonen ja Jaatinen tosin harmittelivat, että kotimaiset omenalajikkeemme olivat saanet harmittavan vähän jalansijaa ja ne tunnettiin huonosti.

Maaseudulla oli jo pitkään ollut yleistä, että omenapuut kylvettiin siemenistä. Se oli omanlaistaan uhkapeliä, sillä todennäköisyys sille, että siemenkylvöstä syntynyt taimi, nurkkapuu, tuottaisi edes talouskäyttöön sopivia hedelmiä on noin yksi sadasta. Toisaalta se oli usein ainoa keino, jolla tavallinen kansa saattoi päästä omenapuun omistajaksi.

Entisaikoina arvostetuimpia omenalaatuja olivat niin sanotut talviomenat eli lajikkeet, joiden hedelmät kypsyivät myöhään syksyllä ja säilyivät syömäkelpoisina pitkälle talveen, parhaimmillaan jopa seuraavaan kesään asti. Ammatillisessa viljelyssä tähdättiin myös kauniisiin ja maukkaisiin pöytähedelmiin, jotka tekisivät hyvin kauppansa torilla.

Useimmiten itse kylvetyt omenat osoittautuivat kuitenkin puistattavan karvaiksi tai puut olivat muilla tavoin käyttökelvottomia. Siemenestä sattumalta syntynyt ammatilliseen viljelyyn soveltuva lajike on harvinaisuudessaan samaa luokkaa kuin loton jättipotin voittaminen.

Joskus myös onnisti, ja omenamaailman onnenpotkut levisivät ainakin paikalliseen käyttöön. Hyväksi havaitusta nurkkapuusta saattoi syntyä kotiseudullaan suosittu paikallislajike. Esimerkiksi Lahden seudulla tunnettiin nyt jo kadonnut ”Lehtosen nurkkapuu”, Sysmässä ’Lantun Talvi’, joka on tiettävästi saanut alkunsa Lantun talossa ’Antonovka’-lajikkeen siemenkylvöstä 1890-luvulla.

Talvisodan pakkastuhojen jälkeen omenien kasvattaminen siemenestä nousi taas uudelleen suosioon. Ajatuksena oli, että ehkä sillä tavalla löytyisi lisää erityisen kylmänkestäviä sopeutumia. Paikallisten harrastajien siemenkylvökokeilut jäivät kuitenkin pian ammattimaisen taimituotannon ja lajikejalostuksen jalkoihin.

Vanhat suomalaiset siemenkylvöksistä syntyneet puut olivat kuitenkin tärkeänä perustana kotimaiselle lajikekehitykselle. Varsinkin ’Huvitus’-lajiketta on käytetty lähes kaikissa Luken vuosikymmenten aikana jalostetuissa omenalajikkeissa, esimerkiksi 1980 esitellyt ’Pirja’ ja ’Maikki’ sekä vuonna 1999 markkinoille tullut ’Vuokko’ ovat sen jälkeläisiä.

Tuoreimmissa hankkeissaan Luke on kääntänyt katseensa menneisyyden omena­laatuihin. Ulkomaisten ja kotimaisten ikivanhojen omena­lajikkeiden sekä monien siemenkylvöjen jäljiltä Suomessa on geeniperimältään poikkeuksellisen runsas ja pohjoisiin oloihin sopeutunut omenakanta. Toiveena on, että ainutlaatuista omenahistoriaamme voitaisiin hyödyntää tulevaisuudessa monin tavoin. Vanhan, lähes unohdetun omenalajikkeen taimi lisää puutarhan monimuotoisuutta. Persoonalliset historialliset hedelmät voivat myös tuoda aivan uusia makuelämyksiä herkkusuiden pöytiin. Vanhoja lajikkeita on jo menestyksekkäästi testattu esimerkiksi siiderien valmistuksessa.

Lähteet: Luken tutkijan Maarit Heinosen ja Fruticetumin omistajan Meeri Saarion haastattelut, Meeri Saario ja Leif Blomqvist: Puutarhan hedelmäpuut (2011), Frans Salonen ja K. Jaatinen: Kodin puutarha (1949, WSOY), fruticetum.fi ja luke.fi.

Kuvauspaikka Lohjan Fruticetum ja yksityispuutarha Lohjansaarella.