Viherpiha

Suomen omenoiden kiehtova historia – talvisodan ennätyspakkaset olivat koitua hedelmäpuiden kohtaloksi, mutta nyt Suomessa on poikkeuksellisen runsas omenakanta

Suomen omenoiden kiehtova historia – talvisodan ennätyspakkaset olivat koitua hedelmäpuiden kohtaloksi, mutta nyt Suomessa on poikkeuksellisen runsas omenakanta
Vanhat omenalajikkeet kantavat mukanaan kiehtovaa historiaa. Niihin liittyy kartanoiden hulppeita hedelmätarhoja, kulkukauppiailta tehtyjä ostoksia sekä siemeniä, joita kansa kylvi puutarhaansa ja toivoi niistä kasvavan edes kelvollista satoa tuottavia omenapuita.
Julkaistu: 15.10.2021

Sää oli pitkään hyytävä. Pakkanen kiristyi joulukuun 1939 lopulla suuressa osassa maata 40 asteeseen ja pysytteli arktisen kylmänä vielä seuraavan vuoden helmikuussakin. Talvisodan ankarat paukkupakkaset ovat jääneet osaksi Suomen kansan historiaa, mutta talven 1939–1940 hyiset sääolot olivat kohtalon vuosia myös monelle suomalaiselle omenatarhalle. Ennätyksellinen kylmyys tuhosi maamme hedelmäpuukannat lähes sukupuuton partaalle.

Kaiken kukkuraksi talvisodan talvea seurasi poikkeuksellisen kuiva kesä, mikä koetteli pakkasista selviytyneitä omenapuita entisestään. Kevätkesällä saattoi vielä näyttää lupaavasti siltä, että osa omenapuista selvisi sittenkin, mutta kesän jälkeen nekin olivat mennyttä. Seuraava talvikin oli vielä poikkeuksellisen kylmä.

Monessa suomalaisessa hedelmätarhassa huomattiin, että jokunen puu oli sietänyt purevaa pakkasta paljon muita paremmin.
Omenasatoa korjataan Palmun pihalla Annankadun varrella 1930-luvulla. Kuva: Museovirasto

”Tällaiset vastoinkäymiset eivät saa hedelmänviljelijää lannistaa, sillä vastoinkäymisiä tulee kaikilla elämänaloilla. Jokaisen kuolleen puun tilalle istutettakoon uusi ja entistä kestävämpi”, puutarhakirjailijat Frans Salonen ja K. Jaatinen kuitenkin kannustivat suomalaisia omenatarhureita suosikkiteoksensa Kodin puutarhan seitsemännessä painoksessa, joka julkaistiin vuonna 1949. Samalla kun tekijät valoivat kovia kokeneisiin kanssapuutarhureihinsa sisua ja uskoa, he opastivat jättämään vastaisuudessa tykkänään istuttamatta kaikki sellaiset omenalajikkeet, jotka olivat nyt paljastuneet meidän oloissamme epävarmoiksi.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Monessa suomalaisessa hedelmätarhassa huomattiin, että jokunen puu oli sietänyt purevaa pakkasta paljon muita paremmin. Näitä ihmeitä olivat esimerkiksi ’Antonovka’ sekä erilaiset kaneliomenat. Kaikki niistä ovat vanhoja, alun perin venäläistä alkuperää olevia lajikkeita, joita on viljelty Suomessakin jo 1800-luvun lopulta lähtien. Yhtä sitkeiksi osoittautuivat myös jotkut kotimaiset lajikkeet, kuten 1800-luvun loppupuolella Mikkelin maalaiskunnassa syntynyt ’Grenman’ sekä jotkut paikalliset maatiaislajikkeet.

Alkujaan omenatarhat kuuluivat vain yläluokan puutarhoihin. Tavallinen kansa kasvatti omenapuita hedelmistä keräämistään siemenistä.
Myöhäinen syyslajike ’Hibernal’ on kulkeutunut Suomeen Venäjältä Kanadan kautta. Se sopii myös siiderin valmistukseen.
Syysomena ’Grenman’ oli yksi harvoista lajikkeista, joka selvisi talvisodan hurjista pakkasista.
Omenalajikkeita on tullut Suomeen sekä idästä että lännestä.
Vasemmalla ’Syysjuovikas’, joka on kulkeutunut Suomeen Pietarista 1800-luvun loppupuolella. Tiettävästi vanhin tunnettu puu kasvoi tsaarin kesäpalatsissa Tsarskoje Selossa. Oikealla myöhäinen kesälajike ’Sävstäholm’, jonka juuret ovat Ruotsissa.

Talvisodan julmat pakkaset eivät olleet suinkaan ensimmäinen kerta, kun Suomeen istutetut omenapuut olivat saaneet kokea kovia. Suuri enemmistö ensimmäisistä omenapuista kohtasi kuoleman nopeasti. Niitä oli koetettu viljellä ylimysten ja muiden aatelisten hedelmätarhoissa jo 1400-luvulta lähtien, mutta kehnolla menestyksellä. Koska taimet oli tuotu Keski-Euroopasta, ne eivät yleensä meillä menestyneet. Muun muassa Pohjanmaalla 1700-luvulla eläneen rovasti Gabriel Aspegrenin omenatarhan puiden tiedetään heittäneen henkensä yksi kerrallaan, ja tämän seurauksena pappilan puutarhurikin sai lopulta lähdöt.

Paremmin omenapuut alkoivat juurtua suomalaisiin puutarhoihin vasta 1800-luvulla. Kartanoihin perustettuihin suuriin hedelmätarhoihin tilattiin puita etenkin Ruotsista, Baltiasta ja Saksasta. Esimerkiksi saksalaislajike ’Lehmapfel’ eli ’Saviomena’ on kulkeutunut Suomeen 1800-luvun lopulla ilmeisesti Baltian kautta. Sitä lisättiin meillä lohjalaisessa Ahtialan taimistossa, ja lajikkeesta tuli paikallisesti suosittu. Lajikkeen hedelmiä pidettiin poikkeuksellisen herkullisina ja sen sanottiin menestyvän hyvin jopa kosteassa savimaassa, toisin kuin monet muut omenapuut.

Saksalaislähtöisen ’Saviomenan’ hedelmien maku on viinihappoinen ja mausteinen. Sitä suositeltiin savimaahan.
Suomessa menestyneet tunnetutkin ulkomaiset lajikkeet saivat tavallisesti uuden suomenkielisen nimen.
’Oranie’ on oletettavasti syntynyt vanhan ruotsalaisen ’Kaniker’-lajikkeen siemenkylvöstä 1700-luvun alkupuolella. Se on hieno herkkuomena.

5 x vanha herkkuomena

1. ’Astrakaani Iso Kuulas’

Astrakaani-omenat ovat lajikeryhmä, joilla on tunnistettava ominaismaku. Niiden alkuperä on yhden teorian mukaan Venäjän eteläosissa Astrahanin seudulla, josta palanneet ruotsalaissotilaat olisivat tuoneet mukanaan hedelmien siemeniä. Tämän Ruotsissa siemenkylvöstä syntyneen kesälajikkeen hedelmät ovat kookkaita ja mehukkaita. Vyöhykkeille I–III.

2. ’Punainen Astrakaani’

Myöhäinen kesälajike on tullut Ruotsista Suomeen jo 1800-luvun alussa. Sen kookkaissa ja mehukkaissa hedelmissä on mehuisan sokerinen ja viinihappoinen maku. Se suositellaan istutettavaksi lämpimälle paikalle. Vyöhykkeille I–III.

3. ’Punakaneli’

Kanelilajikkeista tunnetuin tekee mehukkaita, kanelisen makuisia ja miedosti happoisia hedelmiä. Aikainen syyslajike on terve ja kestävä, mutta se tulee satoikään verrattain myöhään. Vyöhykkeille I–IV.

4. ’Ananaskaneli’

Kanelilajikkeiden kantamuoto on kestävimpiä omenalajikkeitamme. Sitä on viljelty ainakin jo 1800-luvulla Novgorodin alueella. Sen hedelmät ovat mukavan mausteisia ja mehukkaita. Lajike on terve ja kaiken muun lisäksi myös hyvä pölyttäjä. Vyöhykkeille I–V.

5. ’Keltakaneli’

Syyslajike on saanut alkunsa ’Ananaskaneli’ -lajikkeen silmumutaatiosta. Senkin hedelmät ovat mehukkaita ja lievästi happoisia, mutta kuitenkin eri makuisia kuin esiäidillään. Se on terve ja kestävä. Vyöhykkeille I–V.

Persoonalliset historialliset hedelmät voivat tuoda aivan uusia makuelämyksiä herkkusuiden pöytiin.

Kun Suomi siirtyi Ruotsin alaisuudesta Venäjän vallan alle, suomalaiset alkoivat tutustua myös itäisiin lajikkeisiin. Ne kestivät monesti paremmin kylmää kuin keskieurooppalaiset sisarensa. Venäläislajikkeet kulkeutuivat Suomeen usein talosta toiseen kiertäneiden kulkukauppiaiden matkassa. Nykyään ’Pekkala’-lajikkeena tunnettu syysomena on perimätiedon mukaan ostettu Saarijärvellä Pekkalan taloon tulleelta venäläiskauppiaalta 1910-luvulla. Sen alkuperäinen nimi on tuntematon.

Oli tavallista, että meillä menestyneet tunnetutkin ulkomaiset lajikkeet saivat uuden suomenkielisen nimen. Sen vuoksi monet vanhat ulkomaiset lajikkeet voi helposti sekoittaa suomalaisomenoihin. Esimerkiksi kovin kotoisilta tuntuvat ja suositut kaneliomenalajikkeet ovat alkujaan venäläisiä. Niitä on viljelty Novgorodin alueella ainakin jo 1800-luvulla. Tuiki tuttu ’Valkea Kuulas’ tunnettiin Suomessa ensin nimellä Valkoinen Kirkas Omena. Sen historia ei ole täysin selvillä, mutta lajiketta tiedetään kasvatetun pitkään Baltiassa, ja siellä se todennäköisesti on myös syntynyt. Herkullisen makuinen kesälajike alkoi 1800-luvun puolivälissä levitä muualle Eurooppaan. Kansainvälisesti lajikkeen nimi on ranskankielinen ’Transparente Blanche’.

Joskus sama lajike sai Suomessa useita nimiä. Luonnonvarakeskuksen (Luke) viimeaikaisissa DNA-analyyseissa on paljastunut muun muassa se, että marsalkka Carl Gustaf Mannerheimin syntymäkodin Louhisaaren kartanon nimeä kantava ’Louhisaaren Ananas’ on itse asiassa sama vanha virolainen lajike, jonka yleisempi suomenkielinen nimi on ’Tallinnan Päärynäomena’.

Maaseudulla oli yleistä, että omenapuut kylvettiin siemenistä. Se oli omanlaistaan uhkapeliä, sillä ani harva siemenkylvöstä syntyneistä taimista tuottaa syötäväksi kelpaavia hedelmiä.
Maataloushallituksen ylijohtaja R. Gripenberg toi 1881 Mustialaan yhden ’Moskovan Päärynäomena’ -taimen pietarilaisesta taimistosta. Tiettävästi kaikki Suomessa kasvaneet yksilöt on lisätty siitä. Kestävä syyslajike sopii myös savimaalle.

1800-luvun loppupuolella taimistojen luetteloissa alkoi näkyä myös oikeasti suomalaisia lajikkeita. Sellaisia ovat Sortavalassa oletettavasti siemenkylvöstä syntynyt, suosittuna toriomenana tunnettu ’Sortavalan Imelä’ tai ’Huvitus’, joka syntyi 1800-luvun lopulla tehdystä siemenkylvöstä Yläneellä. Muistitiedon mukaan kylvetyt siemenet olivat peräisin omenoista, joita kasvoi aikoinaan intohimoisen omenakokeilijan, professori Carl Reinhold Sahlbergin perustamassa Huvituksen hedelmätarhassa. Vielä 1940-luvun lopulla puutarhakirjailijat Salonen ja Jaatinen tosin harmittelivat, että kotimaiset omenalajikkeemme olivat saanet harmittavan vähän jalansijaa ja ne tunnettiin huonosti.

Maaseudulla oli jo pitkään ollut yleistä, että omenapuut kylvettiin siemenistä. Se oli omanlaistaan uhkapeliä, sillä todennäköisyys sille, että siemenkylvöstä syntynyt taimi, nurkkapuu, tuottaisi edes talouskäyttöön sopivia hedelmiä on noin yksi sadasta. Toisaalta se oli usein ainoa keino, jolla tavallinen kansa saattoi päästä omenapuun omistajaksi.

Entisaikoina arvostetuimpia omenalaatuja olivat niin sanotut talviomenat eli lajikkeet, joiden hedelmät kypsyivät myöhään syksyllä ja säilyivät syömäkelpoisina pitkälle talveen, parhaimmillaan jopa seuraavaan kesään asti. Ammatillisessa viljelyssä tähdättiin myös kauniisiin ja maukkaisiin pöytähedelmiin, jotka tekisivät hyvin kauppansa torilla.

’Sortavalan Imelä’ on luultavasti syntynyt siemenkylvöstä hedelmäviljelystään tunnetussa Sortavalassa. Sen hedelmät ovat varsinkin lasten mieleen, sillä ne ovat meheviä ja makeita.
Lahdessa oli ”Lehtosen nurkkapuu”, Sysmässä ’Lantun Talvi’.
’Lasiomena’- lajikkeen tausta on tuntematon. Sen mehukas hedelmä lasittuu läpikuultavaksi kypsyessään.

Useimmiten itse kylvetyt omenat osoittautuivat kuitenkin puistattavan karvaiksi tai puut olivat muilla tavoin käyttökelvottomia. Siemenestä sattumalta syntynyt ammatilliseen viljelyyn soveltuva lajike on harvinaisuudessaan samaa luokkaa kuin loton jättipotin voittaminen.

Joskus myös onnisti, ja omenamaailman onnenpotkut levisivät ainakin paikalliseen käyttöön. Hyväksi havaitusta nurkkapuusta saattoi syntyä kotiseudullaan suosittu paikallislajike. Esimerkiksi Lahden seudulla tunnettiin nyt jo kadonnut ”Lehtosen nurkkapuu”, Sysmässä ’Lantun Talvi’, joka on tiettävästi saanut alkunsa Lantun talossa ’Antonovka’-lajikkeen siemenkylvöstä 1890-luvulla.

Luumu- ja omenasatoja korjataan Lohjan maalaiskunnassa syyskuussa 1961. Kuva: Museovirasto/Erkki Voutilainen.
Ikivanhojen omena­lajikkeiden sekä monien siemenkylvöjen jäljiltä Suomessa on geeniperimältään poikkeuksellisen runsas omenakanta.
Fruticetumin hedelmälaji­puistossa on Kansallisen kasvigeenivaraohjelman 30 omenapuulajikkeen varmuuskokoelma. Yksi niistä on ’Pohjolan Ruusu’.

Talvisodan pakkastuhojen jälkeen omenien kasvattaminen siemenestä nousi taas uudelleen suosioon. Ajatuksena oli, että ehkä sillä tavalla löytyisi lisää erityisen kylmänkestäviä sopeutumia. Paikallisten harrastajien siemenkylvökokeilut jäivät kuitenkin pian ammattimaisen taimituotannon ja lajikejalostuksen jalkoihin.

Vanhat suomalaiset siemenkylvöksistä syntyneet puut olivat kuitenkin tärkeänä perustana kotimaiselle lajikekehitykselle. Varsinkin ’Huvitus’-lajiketta on käytetty lähes kaikissa Luken vuosikymmenten aikana jalostetuissa omenalajikkeissa, esimerkiksi 1980 esitellyt ’Pirja’ ja ’Maikki’ sekä vuonna 1999 markkinoille tullut ’Vuokko’ ovat sen jälkeläisiä.

Tuoreimmissa hankkeissaan Luke on kääntänyt katseensa menneisyyden omena­laatuihin. Ulkomaisten ja kotimaisten ikivanhojen omena­lajikkeiden sekä monien siemenkylvöjen jäljiltä Suomessa on geeniperimältään poikkeuksellisen runsas ja pohjoisiin oloihin sopeutunut omenakanta. Toiveena on, että ainutlaatuista omenahistoriaamme voitaisiin hyödyntää tulevaisuudessa monin tavoin. Vanhan, lähes unohdetun omenalajikkeen taimi lisää puutarhan monimuotoisuutta. Persoonalliset historialliset hedelmät voivat myös tuoda aivan uusia makuelämyksiä herkkusuiden pöytiin. Vanhoja lajikkeita on jo menestyksekkäästi testattu esimerkiksi siiderien valmistuksessa.

Lähteet: Luken tutkijan Maarit Heinosen ja Fruticetumin omistajan Meeri Saarion haastattelut, Meeri Saario ja Leif Blomqvist: Puutarhan hedelmäpuut (2011), Frans Salonen ja K. Jaatinen: Kodin puutarha (1949, WSOY), fruticetum.fi ja luke.fi.

Kuvauspaikka Lohjan Fruticetum ja yksityispuutarha Lohjansaarella.

5 x historiallinen eurooppalainen lajike

1. ’Åkerö Hassel’

Jo 1700-luvulla tunnetun ruotsalaisen ’Åkerö’-lajikkeen värimuunnos on tätä terveempi ja sadoltaan aikaisempi, myös hedelmissä on erilainen maku. Vyöhykkeille I–III.

2. ’Gul Gravenstein’

Vanhan saksalaislajikkeen suuret, maukkaat ja mehukkaat hedelmät kypsyvät myöhään syksyllä. Sitä kasvatetaan yhä Ruotsissa ja Tanskassa. Vyöhykkeille I–II.

3. ’Bergius’

Kesälajike on kotoisin Ruotsista. Se on 1800-lukulaisen ’Sävstaholm’-omenan värimuunnos vuodelta 1912. Kauniin punaisten hedelmien malto on valkoista ja mehukasta, joskus jauhoista. Parhaimmillaan tuoreena. Vyöhykkeille I–III.

4. ’Särsö’

Syyslajike sai alkunsa Tukholman läänissä 1900-luvun alussa tehdystä siemenkylvöstä. Suomessa sitä viljeltiin jo 1930-luvulla Turun saaristossa. Erittäin terve, kaunis ja aromikas sato sopii hyvin pöytäomenaksi. Vyöhykkeille I–II.

5. ’Signe Tillisch’

Herkullinen talviomenalajike on meillä talvenarka ja tarvitsee kevyen maan ja lämpimän paikan. Sen kehitti tanskalainen kamariherra Tillisch 1866 ja antoi lajikkeelle tyttärensä nimen. Vyöhykkeelle I.

Kommentoi »