– Sanon aina, että minulla on iso perhe. Siihen kuuluvat yhtä lailla eläimet kuin lapset ja mieskin, Annukka Cederlöf kertoo.

Hän asuu puolisonsa ja uusperheen kolmen teini-ikäisen lapsen kanssa maatilalla Vihdissä. Heidän lisäkseen tilalla asuu lähes 70 eläintä: kaksi possua ja ponia, kolme vuohta, hevosta ja aasia, viisi lammasta, neljä koiraa, kuusi kissaa, ankkoja, pupuja, kanoja ja pari kukkoa. Ne on hankittu rakkaudesta eläimiin, ei tuotantoeläimiksi.

Ne ovat toteutunut unelma, jonka koko ikänsä Helsingissä asunut Annukka päätti toteuttaa viisi vuotta sitten.

Unelma maalla asumisesta ja omasta eläinlaumasta syntyi eläinrakkaalle Annukalle jo lapsena. Pitkään Annukka sivuutti sen ajattelemalla, että se on vain romanttinen kuvitelma jostain, jota hän ei ollut itse koskaan kokenut ja elänyt.

Vuodet vierivät, ja aina asunnon vaihdon yhteydessä ajatus maalle muutosta hiipi mieleen.

Ei siinä olisi mitään järkeä, Annukka muistutti itseään. Ei kannata ottaa asuntolainaa, jos tilan arvo vain laskee. Olisi noloa, jos ei viihtyisikään ja joutuisi palaamaan kaupunkiin. Miten siellä edes pärjäisi sähkökatkojen ja kaivoveden kanssa?

Tosissaan Annukka alkoi pohtia asiaa syksyllä 2015. Perhe asui tuolloin omakotitalossa Helsingin Pakilassa.

– Lopulta suivaannuin itseeni, että vain jossittelen, vaikka muuttaminen kiehtoi koko ajan enemmän. Kukaan ei kerro, onko maalaiselämä minua varten, jos en kokeile, Annukka sanoo.

Annukan mieskin innostui. Hän haaveili omasta nikkarointi- ja moottoriajoneuvopajasta ja oli muuttanut elämänsä aikana niin monesti, ettei maisemanvaihdos ollut hänelle niin iso asia.

Pariskunta ryhtyi katselemaan sopivia tiloja korkeintaan tunnin ajomatkan päässä Helsingistä. Annukka työskenteli poliisina Helsingissä ja halusi jatkaa työssään.

Keväällä 2016 tärppäsi. Vihdistä löytyi 1940-luvulla rakennettu maatalo piharakennuksineen ja peltomaisemineen.

– Olimme niin innoissamme, että muutimme koko talollisen tavaraa tänne kaksistaan peräkärryllä, Annukka muistelee.

Oo, tulkaa katsomaan! Täällä on kurkia ihan lähellä. Onpa se iso lintu!

Annukka muistaa, kuinka koko perhe seisoi ensimmäisenä kesänä kuistilla ihmettelemässä pihan reunalla seisovia kurkia.

– Kun näimme hirven menevän pellon poikki, otimme varmaan miljoona kuvaa, Annukka naurahtaa.

Heti ensimmäisenä kesänä tilalle hankittiin eläimiä: vuohia, possuja, lampaita ja poni, josta Annukka oli haaveillut 8-vuotiaasta lähtien. Vuosien varrella eläimiä on tullut lisää.

Kesä meni rattoisasti, mutta takaraivossa jäyti pelko pimeästä syksystä ja talvesta, joista monet olivat pelotelleet. Mutta maalla ei ollutkaan kamalaa edes talvella.

– Pimeys on niin erilaista kuin kaupungissa. Täällä elän enemmän osana luontoa. Valoisan ajan olen aktiivinen ja teen hommia, ja pimeän tultua on aika siirtyä sisälle. Tuntui rauhoittavalta, että elämä ei ollut enää aamusta iltaan suorittamista.

Syksy toi mukanaan myös Annukan etukäteen pelkäämät sähkökatkot. Ne katkaisivat myös vedentulon, sillä vesi tulee kaivosta sähköpumpulla.

Annukka tarpoi miehensä kanssa mutaista peltoa pitkin parinsadan metrin päähän kaivolle ja kantoi ämpäreillä vettä eläimille.

– Se vain vahvisti ajatusta, että kyllähän me täällä pärjäämme.

Roki-vuohi hypähtää skootterin päälle ja nostaa etusorkat tangolle. Annukka nappaa kiipeilijästä kuvan puhelimellaan. Se saattaa päätyä Annukan Tiluksilla-sometileille, joilla hän kertoo tilansa arjesta. Seuraajia on esimerkiksi Facebookissa lähes 140 000.

– Uusi elämä maatilalla oli täynnä niin ihmeellisiä asioita, että halusin jakaa niitä muillekin, Annukka kertoo.

Kuvat ja videot syntyvät arkisten touhujen lomassa. Ja tekemistä riittää.

Annukka herää joka aamu viimeistään kahdeksalta. Talviaikaan hän päästää heti eläimet tallista ja antaa niille aamuruoan. Sen jälkeen ne ruokitaan 3–4 tunnin välein. Takaisin talliin eläimet menevät iltayhdeksän maissa.

Kesäisin on vähemmän aikatauluja. Eläimet syövät laitumilla. Vain puput, ankat, kanat ja possut pitää ruokkia.

Valtaosa Annukan ajasta kuluu siivoamiseen. Hän putsaa pilttuut ja lapioi lannan pois kahden hehtaarin kokoisilta ulkoilualueilta.

– Totta kai välillä väsyttää, mutta on helpottavaa tietää, että aivan pakollisia töitä on aika vähän. Joskus voin hyvällä omalla tunnolla todeta, että tänään en siivoa lantoja ulkoa, vaan hoidan vain ruoat ja vedet.

Jo parin vuoden ajan Annukasta oli kuitenkin tuntunut, että elämä oli liian täyttä. Virkatyö poliisina Helsingissä, eläintilan pyörittäminen, sometilit ja perhe veivät kukin aikaa.

Ensin Annukka ajatteli lopettaa Tiluksilla-tilien päivittämisen.

– Mutta sain paljon koskettavia viestejä siitä, miten päivitykseni toivat hyvää mieltä ihmisille. Tunsin, että Tiluksilla oli se paikka, jossa tekemisilläni oli merkitystä.

Niinpä Annukka irtisanoutui tänä keväänä poliisin virastaan. Päätös oli raskas, mutta helpottava. Nyt hän saa keskittyä täysillä tilaan.

Tuloja hän saa järjestämistään teeilloista ja yritystapahtumista, joissa ihmiset saavat tulla tilalle viettämään rennon hetken eläinten parissa. Annukka on myös perustanut eettisiin arvoihin keskittyvän verkkokaupan.

– Haastavaa tässä on se, että 70-päisen eläinlauman hoitaminen on lähes kokopäivätyötä, joka ei sinällään tuota mitään. Välillä mietin, pärjäänkö, mutta olen päättänyt, että turha stressata. Katson tämän kortin, ja jos tämä ei toimi, teen jotain muuta.

Lapsia ei velvoiteta, Annukka päätti heti tilalle muutettuaan.

– Tuntui vähän karulta, että itsekkäistä syistäni repäisen heidät irti kaupunkimaailmasta eläintilalle. Ei tuntunut luontevalta, että heidän olisi pakko osallistua. Kotityöt ovat tietenkin asia erikseen.

Kaikki lapset kuitenkin viihtyvät hyvin eläinten kanssa. Kun hoitopakkoa ei ole ollut, he oikeastaan osallistuvat mielellään.

Muutenkin lapset ovat sopeutuneet maalaiselämään mallikkaasti. Jo ensimmäisen kesän aikana kaikki olivat saaneet naapurustosta oman ikäisiään kavereita. Se helpotti uuden koulun aloitusta.

– Välillä lapset saattavat tulla intoa puhkuen kertomaan, kuinka he näkivät koulumatkalla kauriita ihan läheltä. On antoisaa, että jo pelkästä koulumatkasta nousee tuollaisia kokemuksia, Annukka toteaa.

Annukan vanhin, nyt jo omilleen lähtenyt poika oli maallemuuton aikaan 15-vuotias, ja hän päätti jäädä asumaan isänsä luo Helsinkiin. Hän kuitenkin vietti tilalla paljon aikaa, ja kantoi parin kuukauden päästä tavaransa Vihtiin.

– Olen ylpeä, että hän huomasi, että kannattaa olla avoin asioille ja että ei kaupunkikulttuuri ole ainoa mahdollinen tapa elää.

Joskus on päiviä, kun kaikki tuntuu menevän pieleen: sataa vettä viidettä viikkoa putkeen, vuohet ovat rikkoneet aidan salvan, aasit ovat karanneet ja lapsi pitäisi kuskata heti harrastukseen.

– Usein tilanteet ovat niin absurdeja, että en edes kiukustu, vaan tilanne kääntyy humoristiseksi, Annukka sanoo.

Hän nauttii siitä, että joutuu haastamaan itseään. Se auttaa myös rentoutumisessa.

– Tykkään kontrastista, mikä syntyy, kun sateessa ja kylmässä tekee hikistä hommaa ja sen jälkeen pääsee sisälle takkatulen lämpöön, vetää villasukat jalkaan ja ottaa lasin viiniä. Se ei tuntuisi yhtään niin ihanalta, jos ei olisi fyysistä tekemistä taustalla.

Pääsääntöisesti elämä on leppoisaa.

– Kaikesta saa hirveän raskasta ja ärsyttävää, jos haluaa. Olen tarkka, etten vie eläinten luo ihmismaailman stressejä. Haluan, että mieleni lepää, vaikka teenkin fyysistä työtä.

Kertaakaan Annukka ei ole harkinnut paluuta kaupunkiin.

– Joskus saatan vitsillä heittää, että kenen idea tämä oikein oli, mutta tosissani en ole paluuta miettinyt.