Parikymppinen Outi Ampuja oli väsynyt. Opiskelijan elämästä puuttui rauha: hän vietti päivät keskustan vilinässä Helsingin yliopistolla, soitti bändissä sähkökitaraa, ja kun hän palasi kotiinsa, ei sielläkään ollut hiljaista. Katutasossa olevan yksiön ohi jylisi ratikka, ja autot hurisivat mukulakivikadulla.
Lahdesta kotoisin olevalle Outille pääkaupungin meteli tuli yllätyksenä. Hän kävi mökillä vetämässä henkeä, mutta ihmetys jäi. Eikö tälle mökälle voida tehdä mitään?
– Ympäristömme on niin täynnä ärsykkeitä, että se kuormittaa meitä. Sen vastapainoksi kaivataan hiljaisuutta, Outi, 44, sanoo nyt.
Rauhaa rakastavasta pohjoismaisen historian opiskelijasta tuli kuin melkein kohtalon oikusta melututkija. Outi tutki ensin gradussaan ja sitten väitöskirjassaan kaupungin ääniä. Selvisi, että hyvässä asuinympäristössä on niin rauhaisaa, että pystyy kuulemaan lehtien kahinan ja muut pienet luonnonäänet. Hiljaisuus oli keskeinen asia, joka vaikutti asuinalueen laatuun.
Outi ei ole vieläkään päässyt eroon äänistä. Päivätyössään hän pohtii meluasioita, ja häneltä on juuri tullut kirja Hyvä hiljaisuus. Siihen on koottu asiaa hiljaisuudesta sekä muistoja, joita Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Svenska litteratursällskapet i Finland ovat keränneet.
SIINÄ MISSÄ LEHTIEN KAHINA kertoo sopivan rauhallisesta kaupunkiympäristöstä, kotona hiljaisuus kiteytyy humisevaan tiskikoneeseen, lasten nauruun ja leikin ääniin tai lemmikin kuorsaukseen.
Hiljaisuus ei nimittäin Outin mukaan tarkoita äänettömyyttä.
– Äänettömyys on ihmiselle stressaavaa! Täysin ääni-eristetyssä tilassa kuuluvat oman elimistön äänet, verenkierto, suhina korvissa.
Hyvä hiljaisuus onkin juuri sitä, että äänitaso on riittävän matala, jotta pystyy erottamaan ympäristön pienet äänet: taustalla sirkuttavan linnun, kauempaa kaikuvat kirkonkellot tai vaikka vauvan tutin lutkutuksen. Ne voivat viedä ajatukset ihania asioita kohti.
KAIKKI TUNNISTAVAT TUNTEEN, kun mieli lepää hiljaisessa kodissa tai luonnonrauhassa. Mutta mistä se johtuu? Miksi tarvitsemme hiljaisuutta?
Kaipuun tausta on Outin mukaan biologiassa. Ihmisen elinympäristö on ennen ollut luonnontilainen, emmekä ole tottuneet koviin ääniin. Siksi ne herättävät stressitilan.
Valmistaudumme vaaraan, ja meissä aktivoituu taistele ja pakene -reaktio. Melu vie rauhamme ja unemme, rasittaa sydäntä ja verisuonia ja tekee meistä vähän onnettomia.
Kun taas pääsemme turvapaikkaan, stressitasomme ja verenpaineemme laskevat ja hyvän olon tunne lisääntyy.
– Kun ei tarvitse olla varuillaan, voi keskittyä muuhun. Se mahdollistaa omien voimavarojen löytymisen.
Erityisesti luovaa työtä tekevät ja ihmisten kanssa työskentelevät näyttävät kaipaavan hiljaisuutta.
– Yksi vastanneista kuvasi, kuinka kodin hiljaisuus kietoutuu ympärille kuin lämmin huopa. Se on vastapainoa maailman vaatimuksille. Ei tarvitse reagoida mihinkään.
Rauhallisessa ympäristössä aistit eivät joudu kiinnittymään mihinkään ja ihminen pystyy kääntymään sisäänpäin. Silloin aivot pääsevät vapaan assosioinnin tilaan, toimimaan villisti. Muistot, unelmat ja uudet ideat kukkivat.
– Onko meillä tarpeeksi aikaa vain olla, kun koko ajan pitää reagoida johonkin, vähintään someen?
Rauhaa voi vaalia pienin tavoin. Outin kodissa ei pidetä televisiota, radiota tai musiikkia taustalla. Ne ovat päällä vain, kun halutaan katsella tai kuunnella. Puhelimen voi laittaa välillä pois. Myös lasten kanssa kannattaa tehdä hiljaisia asioita: piirtää pöydän ääressä keskittyneesti, mennä kuuntelemaan luonnonääniä, vähän tylsistyä.
– Hiljaisuutta ei tarvitse pelätä ja täyttää jollain. Sille kannattaa antaa mahdollisuus.
TOISEN LEMPIMUSIIKKI on toiselle meteliä, sillä ihmiset kuulevat eri tavoin. Kuuloaistimus syntyy aivoissa, joten se on kaikilla erilainen. Aivot myös oppivat erottamaan haluttuja ääniä. Yleisesti kuulo on herkistynyt ihmisäänille ja luonnonäänet koetaan miellyttävinä, mutta missä määrin, siihen vaikuttaa esimerkiksi kulttuuri.
– Jos japanilaisesta miljoonakaupungista kotoisin oleva joutuu keskelle metsää, hän voi kokea sen ahdistavana. Suomalainen yleensä viihtyy. Meillä hiljaisuus on osa viestintää, ja myös luonnon hiljaisuus on osa kulttuuria.
Outin mukaan vanhemmille ihmisille hiljaisuus oli tutkimuksessa rikkumatonta luonnonrauhaa. Nuoremmat suvaitsevat myös teknologisia ääniä, kuten öisen kaupungin piippaavat liikennevalot.
Vajaat 40 prosenttia ihmisistä on meluherkkiä. He kokevat äänet muita herkemmin, kaipaavat enemmän hiljaisuuteen ja heillä on korkeampi riski saada melusta sairauksia, kuten verenpaine- ja sepelvaltimotautia ja unettomuutta. Taipumus on ainakin osittain perinnöllinen.
Hiljaisuuden merkitys korostuu kaupungistumisen takia. Miljoona suomalaista asuu melualueella, helsinkiläisistä vajaat 40 prosenttia. Melualueella vuorokauden keskimääräinen desibelitaso on yli 55. Esimerkiksi vilkkaasti liikennöidyllä kadulla melutaso on 70–80.
Haluammeko siis lisää hiljaisuutta vai vähemmän melua?
– Usein hiljaisuudelle saadaan raivattua tilaa, kun vähennetään melua. Ääntä kuuluu olla, mutta vastapainoksi tarvitaan hiljaisuutta.
Outi näkee, että visuaalisuus dominoi ajassamme. Asioita suunnitellaan siitä näkökulmasta, miltä ne näyttävät.
– Kaupungissa ääniasiat huomioidaan usein sitten, kun tulee meluhaittoja. Jos niihin keskityttäisiin nykyistä enemmän, päästäisiin hyvien äänten äärelle useammin.
ELÄMME JUURI Outin lempivuodenaikaa. Keväisessä luonnossa on kaikkea muuta kuin hiljaista. Linnut laulavat kilpaa, luonto kerää voimia. Kevätsateen jäljiltä voi melkein kuulla ruohon kasvavan.
Sydän suorastaan pakahtuu.
– Hiljaisuus antaa mahdollisuuden sille, että voi tapahtua mitä vain. Voi saada lepoa, hyvää oloa tai uusia ajatuksia. Voi myös olla, ettei tapahdu mitään! Kun huumaantuu luonnosta, pystyy hetkeksi päästämään irti sisäisestä puheestaan ja keskittymään luonnon ääniin. Miten vapauttava kokemus se on, onnen hetki.
