Mökille johtavaa polkua tuskin huomaa. Viitettä siitä antaa pätkä risuaitaa sekä polun päässä pieni kivikummeli. Ensimmäisenä tulija huomaa huussin ja pienen varaston. Loivan kallion jälkeen näkyy saunamökin pääty ja soma pihapiiri.
Pihamaa kylpee lämmössä, vaikka meri on vain parinsadan metrin päässä. Piilopirtti sijaitsee loivalla kallioisella rinnetontilla metsän siimeksessä, missä oli alkujaan matala kosteikko. Ensimmäisellä käynnillä Sanna Laukkanen ja hänen silloinen kihlattunsa ajattelivat rakentaa mökin näköalapaikalle kallion päälle. Se oli kuitenkin vieraalla maalla.
– Asunnonvälittäjä oikaisi harhaluulomme näyttämällä paikkaa, jota hädin tuskin näki ryteikön keskeltä, Sanna muistelee.
Oikea rakennuspaikka oli sekin silti kallion päällä, ja myynnissä olevan tontin korkeimmalla kohdalla. Sannan vanhemmilla on kesäpaikka muutaman kilometrin päässä, mutta tuntui luontevalta hankkia oma. Hän ehti rakentaa kihlattunsa kanssa tontille vasta varaston, ulkohuussin ja raivata pihaa, kun hänellä todettiin rintasyöpä vuonna 2007.
– Kolme vuotta myöhemmin olin myös sinkku ja mietin, mitä teen 3 000 neliön tontillani ja riittävätkö rahkeeni toteuttaa hanke yksin. Sitten kävelin huvilavalmistajan luo ja tilasin mökkipaketin. Hain luvat ja pian olin keskellä projektia, Sanna sanoo.
Ensimmäisenä tontille nousi talkoilla pitkästä tavarasta varastoaitta, joka nyt toimii vierasmajana. Viimeistelemätön aitta palveli alkuajat tukikohtana ja työmaakoppina, kun saunatupaa rakennettiin.
Sanna muurasi saunamökin harkkopilariperustuksen yhdessä pikkuveljensä kanssa. Kaksi hirsitalorakentajaa pystytti rakennuksen vesikattoa vaille valmiiksi puutavarasta, jonka traktori toi nippuina tontille metsän läpi. Sanna ajoi kotoaan Raisiosta mökille monta kertaa viikossa siivoamaan ja maalaamaan.
– Minua odotti aina lappu, mitä piti tehdä tai tuoda. Sähköt tontilla jo oli, mutta vesi oli tuotava muualta, kertoo Sanna.
Hän muistelee, kuinka oppi paneloimaan puoliksi pakon sanelemana. Sähkömies oli tulossa tontille asentamaan pistorasioita ja kytkemään ulkovaloja, vaikka varasto-aitan seinissä oli vasta tuulensuojalevyt.
– Ovenpieleen piti äkkiä saada muutama ulkovuorauspaneeli, jotta valot voitiin kiinnittää. Huomasin, että panelointi olikin helppoa ja jopa hauskaa. Paneloin sitten koko aitan, tein ikkunanpuitteet, ovenkarmit ja kaiken muunkin valmiiksi, Sanna kertoo.
Ammattilaiset lopettivat työnsä loppusyksystä 2010, vaikka projekti oli vielä kesken. Sannan budjetti oli niin tiukka, että hän saattoi palkata työmiehiä vain välttämättömimpään.
Sanna kantoi olallaan rakennusmateriaalin tienposkesta pihaan polkua pitkin. Toisinaan pojat auttoivat sopivaa taskurahaa vastaan. Sanna rakensi terassin katteineen, portaineen ja paljuineen aivan yksin.
– Jopa terassin harkkopilarit muurasin tällä kertaa itse. Tärkeintähän tässä hommassa on osata lukea ohjeita, hän nauraa.
Kun Sanna rakensi terassia, hän joutui menemään selälleen laudoituksen alle kylmään maahan. Kerran hän löi naulan sijasta sormeen. Ensin tuli muutama kirosana ja lopuksi hyvin tarpeellinen huutoitku, jossa tuli kyseenalaistettua monisanaisesti koko rakennushanke.
Äkkiä Sanna huomasi vierellään vieraan jalkaparin. Putkimies oli seurannut kohtausta jo jonkin aikaa. Emäntä nousi kasasi itsensä ja tervehti tulijaa: "Hei, sattui vähän huonompi päivä!"
Terassin kattoparrut Sanna nosti paikoilleen olkapäätään vasten tukien ja hakkasi ne kiinni neljän tuuman nauloilla. Oikea käsi protestoi hiukan vasaroinnin tärinää muistona selätetystä sairaudesta. Valokatteiden asennus yksin vaati sekin ketteryyttä ja kekseliäisyyttä.
– Kerran putosin tikapuilta niin, että ylähuuli halkesi, mutta sisulla olen päässyt eteenpäin, Sanna kertoo.
Hän myöntää, että jälkikäteen on joutunut hämmästelemään sitä, mitä kaikkea hän on tehnyt käsivoimilla. Peltikattojen asentamisessa Sannaa auttoi pikkuveli. Pitävät kengät ja turvaköydet takasivat turvallisuuden.
– Tulen perheestä, jossa on aina rakennettu. Vasaran varressa ei ole ollut yksin insinööri-isäni, vaan myös äitini ja isoäitini ovat laittaneet paikkoja kuntoon. Jotain tietoa on matkan varrella tarttunut selvästi mukaan, Sanna naurahtaa.
Hänestä oli vapauttavaa toteuttaa asiat itse. Sanna uskoo, että sairaudesta selviäminen antoi runsaasti energiaa ja motivaatiota. – Minulla oli siinä elämänvaiheessa tunne, että selviän mistä vaan, Sanna kertoo.
Pieni tupa ja sauna mahtuvat hyvin 20 neliöön, ja molempiin on oma sisäänkäynti. Nyt uusioperheen aikana Sanna rakentaisi mökistä viisi neliötä suuremman, parvesta leveämmän ja alakerrasta tilavamman.
Saunatupa on 21 sentin vahvuista hirttä, ja harja suojaa myös talon suurta etuterassia, joka on mökin mieluisin ja käytetyin paikka. Ikkunallinen, korkea irtoseinä estää kipakoita tuulia tuivertamasta terassille. Se on Sannan kehittelemä ja toteuttama.
Luksusta antaa alumiinipalju. Ensimmäisenä kesänä vesi siihen saatiin letkulla, nyt saunan seinässä olevasta hanasta.
Vesipumpun sulatuskaapeli ja lattialämmitys vievät paljon energiaa. Emäntä pähkäilee, saisiko aurinkosähköstä jotain etua.
Mökki ja aitta maalattiin faluninpunaiseksi, kuten Kustavissa on usein tapana. Tilojen päärakennukset taas ovat yleensä keltaisia tai vaaleita.
Ulkovalot valaisevat syksyllä, mutta tavallisesti Sanna valaisee pihapiirin kynttilälyhdyin.
– Yksin ollessani vien usein roihut tontin laitamille, jotta hirvet eivät tule ihan nurkille asti, Sanna toteaa.
Reilun sadan metrin päässä oleva ranta on valitettavan matala, joten veneellä sinne pääsee vain taidolla, tuurilla tai vauhdilla.
– Rannassa on toki pulahdeltu, mutta käymme uimassa vanhempieni saunarannassa parin kilometrin päässä. Äidin kanssa uimme myös avannossa.
Mökin selkeä sisustus on toteutettu Sannan lempiväreillä: harmaalla, valkoisella, mustalla ja kevään vihreällä.
– Myös silloin, kun syön yksin, katan aina kauniisti. Laitan mielelläni hyvää ruokaa ja kutsun kauniisti katettuun pöytään ison joukon ystäviä, Sanna kertoo.
Räsymattoja ei tämän mökin lattialla ole.
– Istumme lampaalla, jalat meillä on lehmällä ja seinällä roikkuu kettu, lurauttaa Sanna, joka on runoillut varsinaissuomeksi yhden kirjasen verran.
Pesueen neljä nuorinta poikaa pitävät kovaa vauhtia. Täällä voi kalastella, remuta metsässä softissotaa ja uiskennella paljussa. Vaikka mökit eivät suurensuuria ole, kaikki mahtuvat nukkumaan.
– Uusioperheeseemme kuuluu viisi poikaa. Kun pihamökki on miesten vallassa ja täynnä tavaraa, pysyn sieltä poissa ja nukun saunamökin parvella, Sanna nauraa.
Kertakäyttöastiat ovat pannassa. Vesi kannetaan, käsin tiskataan, sisävessaa ei kaivata. Päämökin keittiössä on keraaminen liesi ja vierasmökissä pieni retkiuuni, jolla emäntä pyöräyttää käden käänteessä vaikka raparperipiirakan vierailleen. Suurin osa ruoista tehdään kaasu- tai puugrillillä. Savustuspöntössä valmistuu kalaa. Pieni pakastin on päällä, kun halutaan syödä jäätelöä.
– Miehenikin on loistava ruuanlaittaja, joten kokkailemme toinen toisillemme ihania aterioita. Arvostan, että välillä myös itse saan mennä valmiiseen pöytään.
Pihassa kasvaa vähän kesäkukkia ja muutamia marjapuskia. Nurmikon pohjan Sanna muokkasi traktorin mylläämästä metsästä.
– Metsänpohja meni mullin mallin, kun kaivinkone kaivoi vesijohtoja tontille. Jonkin verran olen istuttanut puita, pensaita ja perennoja, mutta jänikset ja peurat verottavat niitä.
Muualta tontti on luonnontilassa. Puita kaadetaan pikkuhiljaa, jotta piha saa lisää valoa ja perhe klapia. Sitä kuluu paljon takkaan, saunaan ja paljuun.
Kesä käynnistyy aina perinteisillä juhannustansseilla vanhempien ladossa. Parasta silti ovat hiljaiset aamut ja illat, lintujen ja luonnon äänet – tai napakat löylyt ja pimeät syysillat kuumassa paljussa kuohuviinin kera.
– Mökkihöperyys näkyy kai siinä, että alan jutella linnuille, Sanna kertoo.
