Sienimetsässä tunnelma on parhaimmillaan kuin alennusmyynnissä
Olen aloitteleva sienestäjä, ja jokainen sieni tuntuu aina ihmeelliseltä lahjalta. Että saankin ilmaiseksi hakea metsästä jotain näin ihanaa, Kotivinkin kolumnisti Sanna Stellan kirjoittaa.
Sekosin sienimetsällä. Poikkesin kävelyreitilläni polulta sivuun, ja heti silmiini osui herkullinen tatti. Pieni töppänä, mutta tatti kuitenkin. Siinä se oli, maahan kaatuneen rungon vieressä, katsellen ujosti kuivuneen lehden alta.
Koska rakastan voissa paistettuja tatteja yli kaiken, menin hepuliin. Kaivoin nopeasti taskustani eväsleivän muovipussin ja syöksyin kiskomaan tatin maasta.
Tunnelma oli kuin alennusmyynneissä. Se hetki, kun silmään osuu tuntuvalla alennuksella täydellinen vaate, mutta jäljellä on enää muutama kappale, ja rauhallista teeskennellen, itsehillintä äärimmilleen viritettynä käy kokoja läpi, ennen kuin joku muu ehtii napata viimeisen.
Metsässä ei näkynyt ketään muuta. Siitä huolimatta käyttäydyin kuin joku kannon takana väijynyt sienestäjä syöksyisi hetkenä minä hyvänsä esiin ja nappaisi tatin nenäni edestä ammattimaiseen sienestyskoriinsa. Plus että kun löytää yhden sienen, on niitä monta lisää, eikä yhtään halua missata.
”Nykyään tunnen sienimetsällä vain riemun kuohahduksia.”
Tajusin pian reaktioni naurettavuuden. Olen aloitteleva sienestäjä, ja jokainen sieni tuntuu aina ihmeelliseltä lahjalta. Että saankin ilmaiseksi hakea metsästä jotain näin ihanaa!
Lapsuuden traumat Pohjois- Satakunnan kangasmetsissä vietetyistä loputtomista sienestysreissuista perheen kesken ovat kaukainen muisto vain. Nykyään tunnen sienimetsällä vain riemun kuohahduksia. Ympäristö aktivoi jonkin primitiivisen osan aivoistani, minkä ansiosta näköaistini terävöityy, lukulasit ja hajataitto unohtuvat, kun zuumaan sammalmättäiden sekaan. Puunlatvusten välistä siivilöityvä valo tuntuu johdattavan sieniapajille.
Näin kävi ainakin kerran, kun olin ystäväni kanssa metsäkävelyllä. Sanoin leikilläni, että katso, kuinka Jeesus meitä ohjaa tuonne korvasienien luo. Ja toden totta, juuri siellä möllötti muutama jykevä korvasieni.
Kun mökillä vielä odotti pussi pastaa, parmesaania ja kermapurkki, tuntui kaikki johdatukselta.
”Itse poimittuihin sieniin on suhde: joko itse muistan mistä sienet löytyivät, tai sitten olen kiitollinen ystävälle, jonka vaivannäkö maistuu risotossa.”
Niin kätevä emäntä en ole, että saisin säilöttyä sieniä talven varalle. Onneksi ympärilläni on ihmisiä, joiden lahjapaketeista tulee aina kuivattuja suppilovahveroita kauniissa lasipurkeissa. On myös ystävä, joka aina tavatessamme sujauttaa kassiini muovipussillisen priimaa kamaa. Heille olen ikuisesti kiitollinen talvi-iltoina, kun pistän risotot tulille. Se ruoka tuntuu aina ilmaiselta, vaikka sienien saattaminen syötävään tilaan vie aikaa. Helpommalla pääsee, kun kaupasta hakee.
Jokainen metsästä poimittu sieni on arvokas tavalla, jota ei voi rahassa mitata. Ne eivät koskaan unohdu jääkaapin perukoille vetistymään. Itse poimittuihin sieniin on suhde: joko itse muistan mistä sienet löytyivät, tai sitten olen kiitollinen ystävälle, jonka vaivannäkö maistuu risotossa.
”Kiitollisena sienikirjoista ja internetin tietomäärästä reissaan metsissä katse maassa, mutta mieli korkealla.”
Olen miettinyt vain sitä, miten sienten syömäkelpoisuus on testattu aikanaan. Varmaankin aikojen saatossa on tullut muutama huti.
Ihmishenki on ollut halpaa, kun taas ruoka kallista, joten koelaboratorioita on varmasti pyörittänyt jokunenkin talon emäntä. ”Piika Alina, tuuppas tänne maistamaan herkullista sientä.” Alina maistaa puukauhan nokasta sienenpalaa, ja kuolla kopsahtaa suu vaahdoten lattialle. Emäntä: ”Jahas, ilmeisesti pitää vaihtaa vesi ja keittää vielä toisen kerran ennen kuin muille tarjoan.”
Kiitollisena sienikirjoista ja internetin tietomäärästä reissaan metsissä katse maassa, mutta mieli korkealla.
Sanna Stellan on ammattinäyttelijä ja amatöörisienestäjä, jolla ei ole vielä sieniveistä.
