Kotivinkki

Sanna Stellan keksi keinon varmistaa jouluun yhden täydellisen hetken: ”Annan itselleni lahjan joka joulu”

Sanna Stellan keksi keinon varmistaa jouluun yhden täydellisen hetken: ”Annan itselleni lahjan joka joulu”
”Jouluvalmistelussa ei ole kyse siitä, että haluaisimme tehdä vaikutuksen naapuriin tai anoppiin. Me vain haluamme, että maailma olisi edes hetken valmis”, Kotivinkin kolumnisti Sanna Stellan kirjoittaa.
Julkaistu 21.12.2022

On taas aika kerätä kunnon joulustressi! Onhan juhlasesongin yksityiskohtien rima varmasti niin korkealla, että aattoaamuna vähintäänkin lasiainen irtoaa silmästä? Iskikö jo kivulias hikka seurauksena hengityksen pidättelystä piparkakkutaloja rakentaessa? Saisiko olla välipäiviksi vyöruusu tai vähintään jäykät hartiat?

Paineet pois joulusta -puheet lipuvat korviemme ohi, kun askar­telemme sinappipurkkeihin etikettejä ja asettelemme havuja kranssiin.

”Joulu tulee, vaikka liesituulettimen sisäpintaa ei olisikaan jynssännyt ihmesienellä.”

Joulu tulee, vaikka liesituulettimen sisäpintaa ei olisikaan jynssännyt ihmesienellä. Mutta jynssäämme silti. Sorrumme hysteriaan koko kuukaudeksi joulun tietämillä, mutta syyt eivät välttämättä ole ala-arvoisia. Kyse ei ole siitä, että haluaisimme tehdä vaikutuksen naapuriin tai anoppiin. Me vain haluamme, että maailma olisi edes hetken täydellinen ja valmis.

Vedän itseni jouluisin aivan henkihieveriin. Lapsiperhevaihe aiheuttaa sen. Askartelen joulukalenteriyllätyksiä pitkin kuukautta, leivon ja puunaan, luon tunnelmaa.

Kaiken huipuksi minuun on iskenyt parina viime vuonna outo traditiovimma. Sen oireita ovat halu valmistaa ruoat perinteisin menetelmin perinneastioihin sekä vuorata koti perinnetekstiilein.

Itse en vielä ole perinneasuun sonnustautunut, mutta on vain ajan kysymys, milloin alan touhottaa pellava-asussa pitkin pirttiä.

”Joskus yllätyn fiinistä pippurimyllystä, joskus kääreestä paljastuu sievällä kankaalla päällystetty muistikirja.”

Kiitokseksi uurastuksestani annan itselleni lahjan. Kun talo on vihdoin jouluyönä hiljentynyt, vetäydyn yksin kynttilänvaloon avaamaan paketin. Joskus yllätyn fiinistä pippurimyllystä, joskus kauniista kääreestä paljastuu sievällä kankaalla päällystetty muistikirja. Lahja on aina jotain hartaasti toivomaani ja ylellistä, jotain sellaista, mitä en muuten malttaisi ostaa.

Rakastan tuota hiljaista hetkeä jouluyönä, siinä on jotain hyvin maagista. Tuntuu lohdulliselta ajatella, että ympäri maailmaa ihmiset hiljentyvät hetkeksi joulun aikaan. Sen avulla kestän maailman julmuutta hiukan paremmin.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan, jouluaattona vuonna 1914 tapahtui Belgian ja Ranskan rajalla todellinen joulun ihme. Sotilaat olivat kytänneet toisiaan juoksuhaudoistaan pyssyt tanassa jo pitkään, eikä loppua ollut näkyvissä. Oli kylmä, juoksuhaudoissa velloi vettä ja rottia. Britit ja ranskalaiset yhdellä puolella, saksalaiset toisella.

Saksalaiset olivat saaneet kotirintamalta lähetyksenä joulukuusia, joihin olivat sytyttäneet kynttilät. He alkoivat laulaa Jouluyö, juhlayö saksaksi. Kun laulu loppui, antoivat britit aplodit ja alkoivat laulaa samaa laulua englanniksi.

Sotilaat uskaltautuivat juoksuhaudoistaan ei-kenenkään-maalle, ja lopulta viholliset jakoivat ryyppyjä ja tupakkaa toisilleen esitellen tyttöystäviensä valokuvia. Jäisellä mutapellolla he pelasivat keskenään jalkapalloa.

”Uskomattomin koskaan kokemani hetki. Kummallakaan puolella ei ollut vihaa tuona päivänä”, kirjoitti brittiluutnantti Charles Bairnsfather kirjeessään kotiin. Joulun henki sai sodan pysähtymään.

Tämä on joulussa parasta. Se, että ihmiset eri puolella maailmaa tahtovat hyvää toisilleen.

Sanna Stellan on näyttelijä, joka kuuntelee salaa joululauluja jo marraskuussa.

Kommentoi »