”En vaan voinut itselleni mitään” – Raija Rauanheimo teki romanttista ja rönsyilevää keramiikkaa, jota suuri yleisö rakasti

Raija Rauanheimo (k. 1989) syntyi Viipurissa 1923 upseeriperheen esikoisena. Nuoruusvuosia varjosti äidin kuolema, ja julkaisemattoman omaelämäkertansa mukaan juuri noihin aikoihin Rauanheimo löysi kutsumuksensa taiteellisesta työstä ja käsillä tekemisestä.

Rauanheimo avioitui toisen maailmansodan aikaan 17-vuotiaana Kalevi Kojosen kanssa ja aloitti vuonna 1943 opinnot Taideteollisuuskoulun mallipiirustusosastolla. Kun hän vuonna 1946 valmistui, perhe oli karttunut kahdella pojalla ja oman, pikkuesineitä tuottavan keramiikkayrityksen toiminta oli päässyt hyvään vauhtiin.

Jo opiskeluaikanaan Rauanheimo-Kojonen valmisti kotona rintakoruja ja tuhkakuppeja apunaan sisar, Ateneumin keramiikkaosastolta valmistunut Pirjo Rauanheimo-Erikkilä ja heidän isänsä Uljas Rauanheimo. Puoliso markkinoi, toimi toimitusjohtajana sekä omaelämäkerran mukaan ”neuvonantajana ja apuna kaikessa mahdollisessa”.

Yrityksen perustaminen vaati rohkeutta: ”Omaisuutemme oli 27 000 markkaa ja opintovelka kokonaista 300 000 markkaa”, Rauanheimo-Kojonen kertoi Viuhka-lehden haastattelussa vuonna 1953. Yrityksen nimi Falco syntyi, kun taiteilija asetti summamutikassa sormensa eläinopin kirjaan haukan (falco) kohdalle.

Arvoitukselliset hahmot

Aluksi taiteilija tuli tunnetuksi naishahmoistaan. Ne valmistuivat rintakoruihin ja astioihin tekniikalla, jota hän kutsui sokeripiirrännäksi. Materiaaliksi valikoitui savi, koska taiteilijan mukaan posliinia ei saanut. Rauanheimo-Kojonen kutsui näitä kuppeja vitsikkäästi ”kissankupeiksi”.

Varhaisten naishahmojen tyyli eroaa hieman 1940-luvun lopun ja 1950-luvun hahmoista. Ne ovat aavistuksen kapeakasvoisempia, kömpelömpiä ja robustimpia kuin myöhemmät, hienovaraisesti maalatut sydänkasvoiset hahmot.

Rauanheimo-Kojonen valmisti rintakorut ateljeessaan, ja metalliosat valmisti Falcon yhteydessä toiminut hopeapaja. Lisäksi hän suunnitteli rintakoruja ja kalvosinnappeja helsinkiläisiin kultasepänliikkeisiin. Näihin hän maalasi hahmot emalipohjalle.

Työt pääsivät Omin Käsin -lehteen, ja ne kiersivät Skandinavian taideteollisuusnäyttelyissä 1946–47 sekä Tukholman Pyhän Erikin messuilla. Paikallislehtien arvosteluissa vuoden 1949 suomalaista keramiikkaa esittelevästä Pohjola-Taide-näyttelystä erityisesti Rauanheimo-Kojonen sai suitsutusta.

Naishahmoihin rakastuttiin, ja Rauanheimo-Kojonen muisteli olleensa naimisissa aiheen kanssa seuraavat 14 vuotta. ”Maalasin koruja kuin liukuhihnalla”, hän muistelee työtahtia Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 1981.

Kun mainetta kertyi, yritys siirtyi naapurilta vuokrattuun työhuoneeseen ja sitten avaraan kellarihuoneistoon Helsingin Haagassa. Yritykseen palkattiin kaksi avustajaa, kun perheeseen syntyi kolmas lapsi. Ateljeet sijaitsivat aina kodin lähellä, ja kotiapulainen huolehti monista käytännön askareista.

Falco oli suurimmillaan 1950-luvulla ja siirtyi Raisiontielle Ruskeasuon kaupunginosaan. Viuhka-lehden vuoden 1953 artikkelin mukaan siellä oli konttori, varasto ja kolme työskentelyhuonetta sekä suuri tila kolmelle uunille ja vaunu-uunille, johon tavarat saatettiin työntää kiskoilla sisään. Työtahti oli tiukka, ja taiteilija uurasti myös pyhinä ateljeessaan. Tiloissa hyörivät perheen lapsetkin.

Aluevaltauksien aika

Sitä mukaa kun Falco laajeni, naishahmojen rinnalle tuli kaikkea mahdollista humoristisista figuriineista koristeltuihin kahvikuppeihin, sinipunasavivaaseihin, nappeihin, cocktailtarjottimiin, kulhoihin, koruihin ja turisteille matkamuistoksi tarkoitettuihin esineisiin.

Pienet kupit ja vadit tehtiin prässäämällä, mutta ne viimeisteltiin käsin ja reunat siloteltiin vesisienen kanssa pehmeiksi. Esineen takana on myös reiät kiinnitystä varten. Polton jälkeen kuppi lasitettiin värillisellä tai värittömällä lasitteella ja poltettiin toistamiseen. Vasta tämän jälkeen pinnalle maalattiin kuvio mustalla värillä, jonka jälkeen suoritettiin kolmas poltto. Kulta levitettiin aivan lopuksi pienellä siveltimellä, jonka jälkeen esine poltettiin vielä kertaalleen matalammassa lämpötilassa.

Työntekijämäärä vaihteli eri lähteiden mukaan 30:n ja 50:n välillä. Ilmeisesti osa työskenteli pitkään, osa vain lyhyen ajan tai osa-aikaisesti.

Työntekijät suorittivat raakatyön, ja Rauanheimo-Kojonen suunnitteli, piirsi ja viimeisteli mallit. Hänen muistelmiensa mukaan 90 prosenttia Falcon töistä kulki hänen käsiensä kautta.

Rauanheimo-Kojosen maalaamissa esineissä on signeeraus RRK. Muut on signeerattu Falcon nimiin, ja joissakin on lisäksi maalarin tai suunnittelijan nimikirjaimet. Tähän tunnistettavaan työntekijäjoukkoon kuuluvat muun muassa Majlis Wasenius, Anneli Hautaa, Anni Suhonen, Anna-Liisa Tuovinen (os. Hyvärinen), Hugo Vartiainen, Seija Salmi, Birgit Dyhr ja Anne Paulin.

Kysyntää kaikelle kauniille

Olen haastatellut Falcon entistä työntekijää Maire Kunttua, joka työskenteli Falcolla kuutena päivänä viikossa vuodesta 1947 alkaen. Hän kertoi työilmapiirin olleen mukava, vaikka työtahti olikin tiivis.

Rauanheimo-Kojonen antoi melko vapaat kädet, ja Kunttukin saattoi ehdottaa aihetta, jonka taiteilija joko hyväksyi tai hylkäsi. Hän oli iloinen ja ystävällinen mutta myös vaativa, ja ymmärsi äitinä naistyöntekijöidensä tarpeita. Tarpeen vaatiessa he saattoivat työskennellä kotona oman keittiönpöydän ääressä lapsiaan vahtien. Raijan puoliso haki valmiit työt poltettaviksi.

Maire Kuntun mukaan ”pikkufiguureita” eli ”nukkeja” meni kaupaksi sitä vauhtia kuin niitä ehdittiin tehdä. Olympiakisojen aikaan myytiin turisteille koruja sekä Suomi-aiheisia figuriineja ja Lappi-seinälaattoja. Lisäksi Falco valmisti Suomen matkailijayhdistykselle matkamuistoja. Esineitä myivät myös Stockmann ja Artifex Helsingissä sekä Helmi Vuorelma Lahdessa. Työntekijöiden valmistamat esineet olivat esillä vitriineissä, ja esineen vieressä oli sen tehneen taiteilijan nimi.

Sodanjälkeisinä vuosina kaiken kauniin kysyntä oli valtavaa. Ihmiset sisustivat innolla kotejaan, ja pienet koriste-esineet merkitsivät edullista arjen estetiikkaa, jollaista kuka tahansa saattoi hankkia.

Falco tähtäsi myös kansainvälisille markkinoille, ja sen rinnalla toimi vientiyritys Finartis. Se vei Falcon taiteilijoiden ohessa muutaman muunkin taiteilijan, kuten Svante Turusen, tuotantoa ulkomaille. Vientiä oli Viuhkan artikkelin mukaan 20 eri maahan.

Hiljaisia vuosia ja uusia tuulia

Vuonna 1956 alkoi alamäki ja firma ajautui konkurssiin 1958 – Raija Rauanheimo-Kojosen muistelmien mukaan ”pyttyineen, prosesseineen, nukkeineen päivineen”. Syitä oli useita: koriste-esineet eivät myyneet enää samaa tahtia kuin välittömästi sodan jälkeen, eivätkä Rauanheimot hennoneet heti ensimmäisten merkkien jälkeen irtisanoa työntekijöitä.

Konkurssista toivuttuaan Rauanheimo-Kojonen opiskeli aamuisin mainospiirtäjäksi mainosgraafikkojen koulussa. Valmistuttuaan hän työskenteli freelance-mainospiirtäjänä, teki töitä myös somistamoille ja silkkipainoille ja antoi neuvoja ammattilehdissä nimimerkillä Columba.

Kolmiulotteinen tekeminen viehätti kuitenkin niin paljon, että Rauanheimo-Kojonen avasi Haagan Kauppalantiellä vielä kerran ateljeen. Vaikka hän hankki toimeentulon muualta, jo 1960-luvulla hän palkkasi työntekijän. Maire Kuntun mukaan joitakin vanhoja työntekijöitä työskenteli uudessakin yrityksessä, joka muutti Kauppalantieltä Koroistentielle.

Rauanheimo-Kojonen kuvaa näitä vuosia ”hiljaisiksi toipumisen vuosiksi”. Hän viitannee hiljentymisellä paitsi taiteen tekemiseen myös kääntymiseen sisäänpäin. Töiden aihepiiri muuttuikin voimakkaasti.

Matkalla Espanjaan Rauanheimo-Kojonen ihastui maahan, sen kulttuuriin ja ilmapiiriin ja suoritti espanjan kielen kirjeenvaihtajan tutkinnon.

Muistelmien mukaan espanjalaisuus ei siirtynyt sellaisenaan kuva-aiheisiin, vaan se vaikutti syvällä, tiedostamattomalla tasolla. Etenkin yksitasoisista moduuliseinäkoristeista tuli suosittuja. Yhden hän nimesi äitinsä lempinimen mukaan Titiritiiksi.

Uusissa töissään Rauanheimo-Kojonen yhdisti ennakkoluulottomasti materiaaleja: hän kiinnitti puulevylle yli jääneitä keramiikan paloja, korun osia ja peilinkappaleita.

Myös itäinen mystiikka ja bysanttilaisuus sekä ortodoksinen ja katolinen kuvaperinne kiinnostivat: puisille alustoille ilmestyi Madonna-aiheita, pyhimyksiä sädekehineen sekä kupoleita. Rauanheimo-Kojonen korosti olevansa luterilainen, ja kiinnostus idän estetiikkaan ja katolilaisuuteen oli esteettistä. Itseään hän kuvaili läntisen ja itäisen sekoitukseksi: itäinen oli perua äidiltä ja läntinen isältä.

Vuonna 1969 Rauanheimo-Kojonen aloitti yhteistyön vientiryhmä Finn-Hand-Expon kanssa, jota varten hän valmisti kokonaan uuden malliston.

Näitä töitä oli esillä taideteollisissa näyttelyissä sekä messuilla muun muassa Kanadassa Toronton maailmannäyttelyssä ja Turkissa Izmirin messuilla. Esineitä lähti myös Japaniin, Portugaliin, Etelä-Afrikkaan, Keniaan ja Yhdysvaltoihin. Lupaavat vientinäkymät katkesivat sairastumiseen.

Itsenäinen uurastaja

Vuonna 1979, puolisonsa kuoleman jälkeen, Raija Rauanheimo-Kojonen siirsi ateljeensa vielä kerran, tällä kertaa Töölöön Urheilukadulle. Tilassa oli polttoa varten kaksi uunia. Rakastetut ”kissankuppeihin” maalatut naishahmotkin palasivat tuotantoon.

Taiteilija lisäsi harvakseltaan esineisiin vuosilukuja, mutta aavistuksen epävakaaksi muuttunut viiva saattaa erottaa 1970-luvun esineet alkuaikojen naishahmoista. Samalta ajalta ovat näyttävät kollaasit.

Naishahmoiset rintakorut ja ”kissankupit” ovat aikansa tyypillistä kuvastoa. Samankaltaista aihemaailmaa tulkitsivat Raija Uosikkinen, Esteri Tomula ja Laila Zink. Heihin nähden Rauanheimo-Kojonen on jäänyt vähälle huomiolle. Syynä saattaa olla se, että hän työskenteli itsenäisenä yrittäjänä eikä tehtaassa. Silti esineillä on uskollinen ihailija- ja keräilijäkunta.

Toisaalta, kuten hän itsekin muistelmissaan mainitsee, esineet eivät edustaneet ihannetta, jota Ateneumissa opetettiin. Koristeellisuus ja liiallinen kaupallisuus eivät olleet kriitikoiden mieleen. ”En vaan voinut itselleni mitään”, hän toteaa itseironisesti.

Rauanheimo-Kojonen edustaa itsenäistä naistaiteilija-yrittäjää, mikä oli varsin poikkeava yhdistelmä 1940–50-luvulla keramiikassa.

Hänen merkityksensä työllistäjänä ja tulevien taiteilijoiden opettajana oli suuri. 1970-luvulla Helsingin Sanomissa julkaistun artikkelin mukaan tehtaalla olisi ollut kaikki vuodet yhteenlaskettuna 60 työntekijää, ja muistelmissaan Rauanheimo-Kojonen kertoo seuranneensa tyytyväisenä työntekijöihinsä kuuluneiden Vuokko Nurmesniemen ja Majlis Waseniuksen myöhempiä uria. Opit eivät olleet menneet hukkaan.

Rauanheimo-Kojonen hoiti perhettä, johti yritystä ja toteutti itseään taiteilijana – kaikkea samaan aikaan ja vastoinkäymisistä huolimatta. Varmasti taiteen tekeminen auttoi yli vaikeiden aikojen.

Vuonna 1985 Raija Rauanheimo-Kojonen sulki työhuoneensa ovet lopullisesti. Sen jälkeen keramiikan tekemisen sijasta ilmaisukanaviksi jäivät etsaukset ja öljyvärimaalaukset.

Lähteet: Omin Käsin 1/1945 ja 2/1947, Jakobstads Tidning 21.10.1949, Österbottningen 16.10.1949, Viuhka-lehti 1953: Eräs tarmokas taiteilijatar, Omin käsin 1/1956, Lehtileike, ajoittamaton Epätavanomaista keramiikkaa, noin 1970-luku, Lehtileike, päivätty 13.8.1981: Raijan keraaminen elämä, HS Raija Rauanheimo-Kojosen kuolinilmoitus, HS 13.1.1990: Muistokirjoitus, Finartisin ja Falcon esitteet, yksityisalbumit, Raija Rauanheimo-Kojosen CV ja omaelämäkerta, Kari K. Kojosen ja Maire Kuntun haastattelut.

Oikaisu 24.2.2025 klo 9.15: Pirjo Rauanheimo-Erikkilän nimi korjattu.