Kotivinkki

Perityt ja kunnostetut vaatteet ovat nyt arvossaan – ”Korjaukset eivät pelkästään saa näkyä vaan niiden pitää näkyä”

Perityt ja kunnostetut vaatteet ovat nyt arvossaan – ”Korjaukset eivät pelkästään saa näkyä vaan niiden pitää näkyä”
Sisustuksesta tuttu ilmiö vaikuttaa nyt myös vaatekaapeissa: perityt vaatteet ovat yhä suositumpia. Korjaaminen nostaa niiden arvoa entisestään. Liitämme vaatteisiin muistoja ja tarinoita – olivat ne totta tai eivät.
Julkaistu: 19.3.2021
Saan korjattavakseni villapaidan, jota kukaan järkevä ihminen ei enää korjaisi. Sen helma ja hihansuut ovat rispaantuneet pahemman kerran ja keskiosa silmänpaoilla rei’itetty.
Miesystäväni haluaa kuitenkin välttämättä säästää paidan ja saada sen uudelleen käyttöönsä. Villapaidalla on hänelle sellaista arvoa, jota kukaan muu ei voi nähdä. Hän kertoo perineensä villapaidan isoisältään Helgeltä, joka kuoli 1980-luvun lopulla. Miesystäväni mukaan paidan oli neulonut Helgen vaimo Anni.
Helge-mufi ja Anni-mumi menivät naimisiin 1930-luvulla ja asuivat suuren osan elämästään Pietarsaaren maalaiskunnassa. Anni oli ompelija ja Helge rautatieläinen, aivan kuten hänen tyttärenpoikansa nyt.
Villapaita on muisto edesmenneistä mufista ja mumista, ja varmaan siihen on tarttunut Pedersören lapsuudenkesien merituultakin. Näin miesystäväni paidan historiaa muistelee.
Kun alan tutkia paidan historiaa, totean pian hänen muistavan väärin.
– Isä ei olisi koskaan pukeutunut villapaitaan. Hän oli herrasmies! parahtaa Barbro Ranta, 81.
Hän on Annin ja Helgen ainoa lapsi, jonka pojalle villapaita oli siis päätynyt. Mistä ja mitä kautta? Sitä ei kukaan tunnu muistavan.
Auli Viitala korjasi miesystävänsä vuosikymmeniä vanhan villapaidan Museoviraston opeilla.
Vaatteisiin liittämämme tarinat tuskin koskaan ovat totta sellaisenaan, kirjailija-toimittaja Laura Pörsti sanoo.
Voimme kuvitella, mitä mummo kenties mietti, kun hän neuloi vauvanvaatetta, ja millä mielellä äiti sitä vauvalleen puki. Mutta emme oikeasti tiedä, mitä asioita he vaatteeseen yhdistivät.
Laura Pörsti kulkee tänä talvena edesmenneen isoäitinsä vanhassa takissa. Ei uskoisi, että muodikas villakangastakki on hankittu isoäidin vaatehuonetta siivoamalla.
Pörsti matkusti Pohjanmaalle iäkkään isoäidin avuksi ja palasi sieltä takki harteillaan. Samalla reissulla syntyi idea kirjasta. Maaliskuussa 2021 ilmestynyt Viimeinen vuosi on kertomus isoäidin aikakaudesta ja vaatehuoneesta, tietokirja kaikesta siitä, mitä ihmisen ja hänen vaatteensa suhteeseen liittyy.
Vanhat tai perityt huonekalut ovat pitkään olleet sisustustrendi, ja ilmiö on siirtymässä myös vaatteisiin. Massa- ja halpatuotantoon kyllästyneet ihmiset haluavat ylleen myös muuta kuin rahallista, esteettistä ja käyttöarvoa: haluamme pukeutua johonkin, jolla on merkitystä.
Perityt vaatteet kantavat henkilö- ja sukuhistoriaa. Niiden arvostus kertoo siitä, että juuret ovat ihmisille tärkeitä. Laura Pörsti arvelee, että trendi on vastapainoa sille, että välillä on korostettu itse valittua yhteisöä.
– On voitu sanoa vaikka, että ystävät ovat perheeni.
Taustalla vaikuttaa myös perinnekäsitöiden nousu: ensin koteihin palasivat himmelit ja ryijyt, nyt perinnettä puetaan myös ylle.
Laura Pörstille isoäidin vanha juhlatakki on arjen sulostuttaja. ”Ei ole olemassa vaatteita, joilla ei olisi tarinaa”, Pörsti sanoo. Jo pesulapusta, merkistä ja ostopaikasta voi lukea paljon siitä, mistä vaate on tulossa ja minne se päätyy.
Korjaaminen nostaa vaatteen arvoa entisestään. Se vaatii aikaa, osaamista ja opetteluakin. Käsityökulttuuria edistävä Taitoliitto on valinnut tämän vuoden käsityötaidoksi parsimisen ja paikkaamisen. Ilmiö on ollut nousussa maailmalla jo pidemmän aikaa, ja esimerkiksi trendikäs japanilainen sashiko-kirjonta on vanha tapa sekä paikata että tuunata vaatetta uuteen uskoon.
– Nykyään paikat saavat näkyä, koska korjaaminen nimenomaan nostaa vaatteen arvoa, Taitoliiton toiminnanjohtaja Minna Hyytiäinen sanoo.
Korjatun vaatteen uusi elämä liittyy myös toiseen merkitykselliseen asiaan: tarpeeseen vähentää tekstiilien tuotantoa ja tekstiilijätettä. Vaatteen käyttöiän pidentäminen näkyy suoraan pienempänä hiilijalanjälkenä. Lisäksi korjaaminen tekee meistä aktiivisia. Parsimiseen riittävät usein neula ja lanka.
– Haluamme olla tekijöitä, se on ihmisen perusluonne. Emme halua olla vain kuluttajia, Laura Pörsti jatkaa.
– Kyse on samasta ilmiöstä kuin siinä, että nykyihminen toivoo voivansa viljellä. Hankimme kasvatuslaatikoita, vaikka on helpompaa ostaa ruokaa kaupasta. Mutta emme me halua vain helppoutta! Haluamme tehdä. Haluamme saada aikaan jotakin, jolla on merkitystä.
Perityt vaatteet kantavat suvun historiaa ja kertovat juurien merkityksestä.
Vaate, jota halutaan korjata, on aina merkityksellinen. Sen minäkin saan huomata rispaantuneen villapaidan kanssa.
Miesystäväni muistikuva villapaidan tekijästä osoittautuu vääräksi. Hänen äitinsä Barbro Ranta kertoo neuloneensa puseron itse luultavasti 1960-luvulla, samoihin aikoihin, kun paidan nykyinen omistaja syntyi. Paita kuului ensin Barbron omalle miehelle Henrikille, mutta kulkeutui jostain syystä heidän kuopukselleen.
Minä uskon tarinan, tunnenhan villapaidan jokaisen silmukan. Sitä käännellessäni olen jo ehtinyt epäillä: tämä ei näytä Annin käsialalta. En tuntenut häntä, mutta minulla on hänestä paljon kouriintuntuvaa tietoa, sillä hänen pitsilakanansa lepäävät tätä nykyä liinavaatekaapissani. Niistä näkee hänen taitonsa ja asenteensa käsityöhön, olihan hän ammatiltaankin ompelija.
Villapaidan toisesta kainalosta löydän epäilyttävän pitkät langanjuoksut. Käsiala sopii paljon paremmin Annin etelään muuttaneelle tyttärelle Barbrolle, joka teki uransa terveydenhoitajana ja harrasti käsitöitä.
Auli pelasti silmukoinnilla kymmenet villapaidan silmänpaot. Alkuperäiset värit harmaa ja valkoinen saivat lisäkseen tiilenpunaista. Tärkeintä on valita korjaukseen lanka, jolla on sama pesuohje kuin alkuperäisellä, vaikka myynnissä olevien lankojen laatu onkin vuosikymmenien aikana hieman muuttunut.
Villapaita ehtii maata kaapissani pari vuotta. Se on niin pahasti rispaantunut, etten aluksi uskalla tarttua sen korjaamiseen. Minulla ei ole aavistustakaan, miten helman ja hihansuut saisi korjattua, kun ne ovat käytännössä pelkkää reikää. Arvelen, että muualla olevat silmäpaot saisin ehkä kuriin.
Sitten kuulen vanhojen talojen korjaamisesta. Museoviraston korjauskorteista saan selville, että korjaukset eivät pelkästään saa näkyä vaan niiden myös pitää näkyä, jotta taloa tarkasteleva ihminen tietää, mikä on alkuperäistä ja mikä historian saatossa korjattua tai muutettua.
Tämän otan johtolangakseni. Päätän toistaa vanhat kuviot, mutta tehdä ne uudella langalla. Ehjät osat saavat tietenkin jäädä ennalleen. Silmäpaot päätän korjata näkyvästi, koska huomaamattomastikaan ei enää voi.
Samalla selvitän, miksi juuri tämä vaate on nykyiselle omistajalleen niin merkityksellinen.
Vanhaa vaatetta voi korjata samalla idealla kuin vanhoja arvotaloja: korjausten kuuluukin näkyä.
Tätä vaatetta en laita kiertoon ikinä, Taru Halla sanoo ja hypistelee pikkuruisia, tummanruskeita villahousuja.
Monella on tallessa vanhoja vauvanvaatteita tai ainakin kastepuku. Taru Hallan, 44, suvussa mummon neulomat vauvanvaatteet on talletettu 1970-luvun äitiyspakkauksen pahvilaatikkoon, jossa ne seilaavat aina sille serkukselle, jonka ylle ne kulloinkin mahtuvat.
Kun kertoo ihmisille vanhasta villapaidasta, kaikki alkavat muistella omia tärkeitä vaatteitaan. Tämän jutun kuvaaja Pia Inberg kertoo toivoneensa isoäitinsä jäämistöstä mitä tahansa, jossa olisi tärkeän ihmisen tuoksu. Hän sai huivin. Vaikka sille ei ole ollut käyttöä, siinä on isoäidin tuoksu, ja mistäpä sen tietää, milloin siitä tulee taas huipputrendikäs.
Kun Laura Pörsti käyttää isoäitinsä talvitakkia, heitä yhdistää tunne: miltä kauluksen karhea kangas tuntuu leukaluilla, miltä vaatteen paino tuntuu hartioilla ja tuuleeko kankaasta läpi.
Sen lisäksi heitä yhdistää muukin. Kumpikin arvostaa laadukasta materiaalia, hyvää leikkausta ja saumojen kestävyyttä.
– Tämä kertoo minulle myös siitä, että meillä molemmilla on tarve – ja me myös saamme – pukeutua kauniisti ja aistikkaasti. Kerromme itsestämme jotain vaatteiden kautta, Pörsti sanoo.
Paikattavaksi päätyy vaate, johon liittyy syvää kiintymystä, kauneutta tai käsityötaitoa.
Isoäidille takki on kenties edustanut unelmaa. Maatilan emännälle vaalea villakangastakki on ollut kaikkea muuta kuin käytännöllinen.
– Minulle taas tämä on nimenomaan hyvin käytännöllinen. Elän juuri sellaista elämää, jossa hyvin tehty villakangastakki on jokapäiväinen ilo eikä ainoastaan erityistilaisuuksia varten hankittu hienous.
Elääkö pojantytär Laura siis isoäidin ihanne-elämää? Välttämättä ei, sillä jokaisella sukupolvella on omat pelkonsa ja tavoitteensa. Isoäiti oli kokenut sota-ajan, mutta hän tuskin ehti pelätä ekokatastrofia.
– Emme jaa maailmantilannetta, eikä meillä ole yhteistä elämää. Epävarmuus, jota hän on kokenut, on tosi erilaista kuin minun kokemani. Mutta vaate liittää meitä yhteen. Me molemmat voimme nauttia siitä.
Auli Viitalan Tessa-koira rakastaa vanhoja, tuoksuvia vaatteita, kuten myös korjattua villapaitaa. ”Se varmistaa työn laadun varastamalla paidan petinsä täytteeksi: kulutustesti!”
Vaatteen arvoa luovat tarinat, jotka kietoutuvat saumoihin ja silmukoihin.
Korjaamani villapaidan historia vie meidät vielä romanttisiin häihin vuosien taakse. Miesystäväni muistaa, että hänen entinen morsiamensa pukeutui tähän samaan neuleeseen heidän häämatkallaan. Muistikuvan todisteeksi löydämme dian helisevästä laatikosta tuntien kaivelun jälkeen.
Häämatka on oma tarinansa: Nuoripari karkasi naimisiin ja päätyi kolkuttelemaan kirkon ovea Hemavanissa, pienellä paikkakunnalla Ruotsin Lapissa. Kirkkoherra lupasi vihkiä heidät, mutta ei ilman sormuksia ja juhlallisuuksia. Hän lähetti morsiusparin sormusostoksille lähimpään kaupunkiin Norjan puolelle ja järjesti sillä aikaa muutaman seurakuntalaisen valmistamaan hääateriaa.
Häitä juhlittiin seuraavana päivänä.
– Mitä morsiamellasi oli päällä, kun teidät vihittiin? Oliko tämä villapaita?
– Ei mitään hajua. Saattoi olla tai sitten ei, miesystäväni vastaa.
Kysyn samaa morsiamelta, Maija Lehtiseltä, joka nykyään on tarinan ex-vaimo. Hän nauraa:
– Ei ollut villapaitaa! Olin ostanut matkalla Vaasasta valkoisen paidan – olin sentään menossa naimisiin!
Mutta hänkin muistaa, että paita oli mukana avioon karatessa. Ja sen sisällä, Maijan vatsassa, ovat kasvaneet myös heidän poikansa. Joskin tästäkin asiasta on eriäviä näkemyksiä isällä, äidillä ja isovanhemmilla. Mutta mistäpä muistosta ei olisi.
Taitoliiton Parsittu ja paikattu 2021 -näyttely Suomen käsityön museossa Jyväskylässä 13.3.–9.5.2021.
Kommentoi »