Kotivinkki

Maria jätti työnsä ja ryhtyi omavaraiseksi, Teija kasvattaa ruokaa yhteisöviljelmällä – ”Tulee turvallinen olo, kun kasvattaa oman ruokansa”

Maria jätti työnsä ja ryhtyi omavaraiseksi, Teija kasvattaa ruokaa yhteisöviljelmällä – ”Tulee turvallinen olo, kun kasvattaa oman ruokansa”
Pitäisikö ruokaa tuottaa omavaraisemmin? Maria Österåker ja Teija Niemistö viljelevät jo itse, ja asiantuntijan mukaan kotitarveviljelyn perustaitoja tulisi opetella yhä useammin.
Julkaistu: 5.8.2022

Maria Österåker ei osta perunoita kaupasta. Eikä hunajaa, sipuleja, marjoja, tai sieniä, hilloja tai mehuja.

Kesästä kauas syksyyn Öster­åkerin perhe on pitkälti oma­varainen muidenkin syömiensä kasvisten suhteen.

Maria, hänen miehensä Jenk ja nuorin kolmesta lapsesta asuvat Vaasan lähistöllä Mustasaaressa. Hehtaarin kokoisella tontilla on kaksi kasvihuonetta ja kahdeksan viljelylaatikkoa, joissa kasvaa muun muassa tomaattia, kurkkua ja kesäkurpitsaa, viinirypäleitä, kaaleja, salaatteja, yrttejä ja punajuuria. Syötävää saadaan myös marjapensaista ja hedelmäpuista. Perunamaa sijaitsee Marian vanhempien tontilla, ja sieltä satoa riittää kahden talouden tarpeisiin.

– Tulee turvallinen olo, kun kasvattaa oman ruokansa. Tiedän, että jos ruoasta tulisi pulaa tai sähköt katkeaisivat, me pärjäisimme kyllä.

Maria Österåker ja hänen miehensä Jenk ostivat talonsa Mustasaaresta vuonna 1998. ”Olemme remontoineet hiljalleen sitä mukaa, kun rahaa on ollut. Meillä ei ole ollut isoa asuntolainaa, joka määrää, kuinka paljon työtä pitää tehdä. Olemme voineet elää vapaasti.”

Huoltovarmuus on juuri nyt kuuma aihe. Ensin korona ja sitten Ukrainan sota ovat herättäneet kysymyksen siitä, miten Suomessa pärjättäisiin, jos yhtey­det ulkomaailmaan katkeaisivat. Loppuuko vehnä, pitääkö takapihalle perustaa perunamaa?

Kotitarveviljely tai suoranainen omavaraisuus on kiinnostanut monia jo pidempäänkin. Aiheen ympärille on perustettu aktiivisia Facebook-ryhmiä ja sosiaalisen median tilejä. Kirjoja ilmestyy, vinkkejä ja laskelmia jaetaan: Paljonko viljelyalaa tarvitaan neli­henkisen perheen ruoantuotantoon? Kuinka paljon satoa eri hyötykasveista saa neliömetriltä?

Tutkija Leena Erälinnan mukaan keskustelun juuret ulottuvat paljon huoltovarmuushuolia laa­jemmalle. Erälinna on Turun yliopiston Brahea-­keskuksen johtaja, ja työssään hän on erikoistunut ruoka­talouteen, ravinnekiertoon ja kestävään kehitykseen.

– Lähellä tuotettu ruoka ja lyhyet ruokaketjut kiinnostavat ihmisiä koko ajan enemmän. Ihmisille on tärkeää tietää, mitä he syövät. Varsinkin sitten, kun tulee omia lapsia.

Maria on siementen suhteen on omavarainen. Pihapiirissä on myös oma mehiläistarha. ”Isovanhemmilleni oli luonnollista tehdä itse hillot, mehut ja leivät. Itse olin aiemmin laiska, koska kaiken sai kaupasta. Kuitenkin tiesin, että omavaraisempi elämä on mahdollista, koska olin nähnyt sen. Nyt olen tavallaan lunastanut perintöni.”
Mehiläistarha Marian pihalla.

Kotitarveviljely on suomalaisille historiallisesti tuttua puuhaa, ja lähimenneisyydessä sille on ollut sitkeää nostetta.

Jo vuosikymmenen takainen kaupunkiviljely­trendi toi lavakaulusviljelmät parkkipaikoille, puistoihin ja taloyhtiöiden pihoihin.

Ruoan tuotanto kaupungissa iskee myös lähiruoka­trendiin. Tälläkin hetkellä Suomessa on meneillään useita hankkeita, joissa kartoitetaan ja kehitetään mahdollisuuksia tehokkaaseen ruoantuotantoon kaupunkiolosuhteissa tai maallakin jopa ympäri vuoden. Vähän pinta-alaa vaativa vertikaaliviljely, ravinteiden ja veden tehokkaaseen kiertoon perustuva hydroponinen viljely, kasvukautta pidentävät tunneliviljelmät ja kattopuutarhat herättävät kiinnostusta, Erälinna sanoo.

– Tosin konttiviljelmät ja muut teknologiset sisäkasvatusratkaisut vaativat paljon energiaa. Kun ruokaa viljellään parvekkeella tai maassa, valo ja lämpö tulevat auringosta.

Viimeisimpänä myös kansainväliset kriisit ovat herätelleet kotipuutarhureita pohtimaan sitä, mistä ruoka pöytään tulee.

S-ryhmässä hyötykasvien annossiementen myynti kasvoi yli 20 prosenttia vuonna 2020. Keskosta kerrotaan, että niiden kysyntä on viimeisen kahden vuoden aikana kasvanut noin 25 prosenttia. Samalla pienten kasvihuoneiden myynti on kasvanut. Siemenperunaa tuottavassa HZPC Kantaperunassa vuorostaan nähdään, että perunan kysynnässä on Ukrainan kriisin myötä tapahtunut kiinnostava muutos.

Kymmenen viime vuoden aikana kotipuutarhoihin on myyty enenevissä määrin kilon sekä kahden ja puolen kilon pakkauksia – siis käytännössä siemen­perunaa lavakaulusviljelmiin tai ämpärikasvatukseen. Kuluneena keväänä kuitenkin kymmenen kilon säkkien kysyntä on lähtenyt rajuun nousuun.

Muutaman kattilallisen sijaan perunaa halutaan kasvattaa kesän tarpeisiin, ehkä varastoonkin asti.

”On hienoa, että lapseni ovat nähneet tämän kaiken. Jos he haluavat, tai jos heidän on joskus pakko kasvattaa ruokansa, he tietävät, että se on mahdollista.”
Maria Österåker

Maakellari, arkkupakastin ja kuivuri. Tällä arsenaalilla Maria Österåkerin taloudessa säilötään ruokaa talven varalle.

Maria ei aina ole ollut multapeukalo – itse asiassa ei omien sanojensa mukaan ole edelleenkään.

Kaksitoista vuotta sitten Marialla ja hänen miehellään oli suuri talo, kolme lasta ja kiireiset työt. Syntyi ajatus: voisiko kuluttaa vähemmän, jolloin myös työaikaa voisi keventää?

– Emme olleet kiinnostuneita ruoan kasvatuksesta tai maailman pelastamisesta. Kokeilu oli puhtaasti taloudellinen.

Tästä syttyi kipinä. Jo samana syksynä Maria jätti työnsä kulttuurikeskuksen liiketoiminnan kehittäjänä ja ryhtyi yrittäjäksi. Jos rahaa käyttäisi vähemmän, sitä tarvisi tehdä vähemmän.

Seuraavana kesänä oman maan satoa riitti jo neljäksi kuukaudeksi. Ihmiset kyselivät, miten perhe pärjää, ja niinpä Maria alkoi kirjoittaa blogia. Pian alkoi muovautua kirjan käsikirjoitus.

– Minua kiinnosti, mitä kaikkea voisimme tehdä itse. Asioita pitikin testata, että olisi jotain, mistä kirjoittaa.

Niinpä kokeilu paisui. Maria ja Jenk rakensivat kaksi kasvihuonetta ja perustivat mehiläistarhan. Ruoaksi he alkoivat kasvattaa myös kalkkunoita, lampaita ja kaneja. Maria opetteli tekemään saippuaa ja deodoranttia. Lapsilleen vanhemmat sallivat joitain myönnytyksiä, koska uusi elämäntapa ei ollut heidän valintansa.

– En odota, että lapseni alkaisivat omavaraisiksi. On kuitenkin hienoa, että he ovat nähneet tämän kaiken. Jos he haluavat, tai jos heidän on joskus pakko kasvattaa ruokansa, he tietävät, että se on mahdollista.

”Vielä 1950-luvulla Suomi oli sangen omavarainen kansakunta. Sittemmin viljelytieto ja -taito on pitkälti hävinnyt. Sen elvyttäminen ei ole yhtään huono asia.”
Tutkija Leena Erälinna

Juuri tässä on syy, miksi jokaisen kannattaisi jossain määrin olla kiinnostunut kotitarveviljelystä, sanoo Leena Erälinna.

– Vielä 1950-luvulla Suomi oli sangen omavarainen kansakunta. Sittemmin viljelytieto ja -taito on pitkälti hävinnyt. Sen elvyttäminen ei ole yhtään huono asia.

Erälinna itse viljelee sivutoimisesti kotitilaansa. Vajaan 90 hehtaarin tilalla kasvaa kuminaa, timoteita, vehnää ja kauraa. Perunan kasvatusta hän on opettanut myös lapsilleen.

– Kutsun sitä pedagogiseksi perunaksi. Pointtina on siirtää tietoa eteenpäin seuraavalle sukupolvelle siltä varalta, että he tarvitsevat sitä.

Kotitarveviljelyssä ja omavaraisemmassa ruoantuotannossa on toki muutakin hyvää, Erälinna sanoo.

Kun ruokaa kasvattaa lähellä ja itse, tietää, mitä syö. Ja kun näkee, kuinka paljon työtä ruoan kasvatus vaatii, sitä oppii arvostamaan. Tämä voi vähentää ruokahävikin määrää.

Tietysti myös fyysinen työ raittiissa ulkoilmassa on hyväksi. Unohtamatta sitä, miten yhteisöllistä puuhaa hyötykasvien kasvatus usein on. Kun innostus iskee, voi ympärilleen nopeasti löytää roppakaupalla samanhenkistä seuraa.

Teija Niemistö pitää tärkeänä sitä, että hän näyttää esimerkkiä myös lapsilleen. ”Mielestäni jokaisen on hyvä nähdä ja kokea kasvukausi siemenestä sadonkorjuuseen”, hän sanoo.

Kun Teija Niemistö kesällä 2020 tutustui uuteen asuinalueeseensa Keravalla, hän näki jotain yllättävän ihanaa.

Teija oli muuttanut kumppaninsa luo Keravalle edellisenä talvena. Kesän korvalla kaksikko kävi yhteisellä pyöräretkellä, ja he ohittivat yhteisöviljelmän.

Keravan kartanon pihamaalla, lammaslaitumen edustalla levittäytyi sadan lavakauluslaatikon viljelmä täynnä parhaita luomukasviksia: raitajuurta, lehtikaalia ja mangoldia, yrttejä, sipulia, perunaa.

– Ajattelin, että vau, Keravallakin on tällaista ekologista ajattelua ja yhteisöllistä meininkiä. Halusin itsekin päästä viljelemään ruokaa, ja ajattelin, että voisin myös saada samanhenkisiä ystäviä.

Vaihtoehtoiset elämäntavat ja omavaraisempi elämä olivat ajatuksen tasolla kiinnostaneet Teijaa jo pitkään. Vaikka hänellä oli parissa aikaisemmassa kodissaan ollut puutarhakin, ei hän juuri ollut kasvattanut ruokaa.

Sitten Teija löysi yhteisön, jossa oppia. Nyt hänellä on käynnissä kolmas kesä Jalotus-yhdistyksen yhteisö­viljelijänä.

Viljelmästä vastaa palkattu puutarhuri, joka myös toimii työnjohtajana. Jäsenet sitoutuvat neljiin talkoisiin kauden aikana, ja lisäksi jokainen vuorollaan huolehtii viljelmän kastelusta muiden kanssa.

Yhteisöviljelystä ei saa vain ruokaa, vaan myös mielekästä tekemistä, arvokasta viljelyoppia ja ystäviä.

Teijalle viime kesä oli ensimmäinen kokonainen kausi viljely-yhteisössä. Sen aikana hän osallistui yhteisiin töihin enemmänkin kuin vaadittiin. Joka tors­tai hän osallistui myös sadonkorjuuseen, josta sai kotiinviemisiksi kassillisen juuri kerättyä ruokaa: pinaattia, mangoldia, paksoita, yrttejä, juureksia. Teijan omia suosikkeja olivat lehtikaali ja ruokaisa pensaspapu.

Viljelmän hoitamisessa on työtä, mutta Teijalle ne ovat olleet mieluisia. Kastelukannujen kantamista hän pitää hyvänä vastapainona istumatyölle. Eikä yksin tarvitse raataa, kun kasteluvuoro jaetaan muutaman muun kanssa.Viime kesänä parin kilometrin matka viljelmälle taittui muutenkin mukavasti vauvan kanssa lenkkeillen.

Yhteisön jäsenyys maksaa 110 euroa kaudessa. Saamalleen ruoalle Teija ei ole laskenut hintaa. Eikä sitä voisikaan laskea, koska vastikkeeksi ei saa vain ruokaa, vaan myös mielekästä tekemistä, arvokasta viljelyoppia ja ystäviä.

– Koskaan en ole odottanut kevättä niin paljon kuin tänä vuonna odotin.

Nykyään Teija kasvattaa ruokaa myös kotipihassaan.

Keravalainen kerrostalokaksio vaihtui syksyllä 2020 omakotitaloon, jonka pihaan Teija kesällä 2021 perusti viiden lavakauluksen kasvimaan. Tässä hän hyödynsi yhteisöviljelmältä saamiaan oppeja.

Tulevana kesänä tarhassa kasvaa perunaa, yrttejä, kesäkurpitsaa ja salaattia. Lisäksi on marjapensaita. Haaveissa kuplii jo kunnollinen perunamaa, pihakanala ja mehiläispesiä.

Kasvimaan raivaaminen ei ole kaikille vaihtoehto, ja jonot viljelypalstoille ovat pitkiä. Jos omaa pihaa ei ole, miten omavaraisempaa ruoantuotantoa voisi harrastaa tai tukea?

Tutkijatohtori Galina Kallio Helsingin yliopiston Ruralia-instituutista näkee mahdollisuuksia vaikka millä mitalla.

Ehkä parvekkeelle mahtuu ruukkuviljelmä, ehkä taloyhtiön pihaan omenapuu tai viljelylaatikoita. Vaikuttavinta on kuitenkin liittyä osaksi yhteisöviljelmää, kuten kumppanuusmaataloutta. Ruoan­tuotanto paikallisyhteisöissä tuo sosiaalista hyvinvointia ja taloudellista hyötyä, Kallio sanoo.

– Kumppanuusmaatalous voi luoda työpaikkoja ja uusia toimeentulon malleja.

”Fudiskenttiä ehdotetaan kyllä, mutta kukaan ei ole ehdottanut metsäpuutarhan perustamista. Se loisi työpaikkoja ja tuottaisi tulevaisuudessa ruokaa.”
Tutkijatohtori Galina Kallio

Vaikka itse ei haluaisi multaa sormiinsa, voi silti vaikuttaa. Yksilöiden viljelyhalukkuuden lisäksi kotitarveviljelyyn liittyy poliittisia kysymyksiä: tuetaanko esimerkiksi yhteisöviljelmiä rahallisesti, miten kaupunkitilaa halutaan käyttää?

– Jokainen voi opetella katsomaan omaa lähiympäristöään siitä näkökulmasta, mitä syötävää ympäristö tarjoaa. Jos asioita kyseenalaistaa, ne muuttuvat.

Voisiko kodin tai kirjaston välisellä matkalla kasvaa marjapensas? Voisiko päiväkodin vanhempainyhdistys päättää, että päiväkodin pihaan perustettaisiin lavatarhaviljelmä?

– Helsingissä on osallistavan demokratian äänestys, mihin saa ehdottaa kehityshankkeita. Fudiskenttiä ehdotetaan kyllä, mutta kukaan ei ole ehdottanut metsäpuutarhan perustamista. Se loisi työpaikkoja ja tuottaisi tulevaisuudessa ruokaa.

Kaikkineen kotitarveviljelyyn olisi Kallion mukaan myös hyödyllistä suhtautua kevyesti.

– Ei heti tarvitse ajatella isosti tai vakavasti. Jos on tilaa, voi tehdä jotain pientä.

”Ei se ole huijausta, jos ei aina tee kaikkea itse. Joskus ei jaksa, joskus on muuta kivaa tekemistä.”
Maria Österåker

Nykyään Österåkerin perheessä viljellään vähemmän kuin ennen. Maria on oppinut, mistä pitää ja mikä kannattaa, ja luopunut muusta.

Tiettyjä ruoka-aineita ei kaupasta haeta koskaan, kesällä kaupassa käydään vähemmän kuin talvella. Talo lämpenee oman metsän polttopuilla, käyttövesi kesäkaudella omilla aurinkopaneeleilla. Deodorantit ja pesuaineet Maria valmistaa yhä itse.

Eläimiä ei kuitenkaan enää kasvateta ruoaksi, kun kaikki perheenjäsenet ovat pitkälti luopuneet lihansyönnistä. Sitä paitsi eläintenpito rajoittaisi matkailuautoharrastusta, josta Maria ja hänen miehensä sittemmin ovat viehättyneet.

– Ei se ole huijausta, jos ei aina tee kaikkea itse. Joskus ei jaksa, joskus on muuta kivaa tekemistä. Kuten asuntoauton ajaminen.

Täydellisen omavaraisuuden sijaan hän haluaisikin kannustaa pohtimaan sitä, miten elämäänsä voisi elää vapaammin. Voisiko kulutustaan vähentää, voisiko edes jotain tarvitsemastaan valmistaa itse. Tämä on ainakin Marialle tuonut turvaa ja onnea.

Kriisien tai vaikka työttömyyden varalta Österåkereilla on pelivaraa, koska pihapiiristä saa vettä, lämpöä ja ruokaa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että luennoitsijana ja kirjailijana itseään työllistävä Maria saa valita töitään sen perusteella, mitä haluaa tehdä.

– Nykyään olen tyytyväisempi siihen, mitä minulla on, enkä tarvitse enempää. Kehossani on rauha.

1 kommentti