Monissa Euroopan maissa suomalaisen pullan tyyppistä makeaa vehnäleivonnaista kutsutaan leiväksi. Myös meidän joululimppumme ovat makeita kuin pulla. Toisaalta joillakin on tapana sivellä pullaviipaleelleen voita ja nostaa kruunuksi vielä juustoviipale. Leivän ja pullan ero on loppujen lopuksi hyvin pieni.

Köyhässä ja kylmässä Suomessa vehnäinen, sokerilla makeutettu leipä on ollut harvinaista herkkua, vaikka vehnä on ohran jälkeen meillä toisiksi vanhin viljalaji. Muinaisia vehnälajikkeita, kuten spelttiä, on viljelty Suomessa jo ennen ajanlaskumme alkua. Tästä huolimatta keskiajalle tultaessa vaaleaa leipää eivät ole syöneet Suomessa muut kuin rikkaat.

Suomalaisille tuttu ohra väistyi ja katosi lähes kokonaan keskieurooppalaisten ruokapöydistä. 1000-luvulta alkaen vehnä oli Euroopan yleisin viljalaji, ja vaaleaa vehnäleipää söivät mahdollisuuksien mukaan muutkin kuin kaikkein varakkaimmat. Tummaa leipää pidettiin Keski-Euroopassa köyhien ruokana.

Suomessa vehnän käyttö alkoi yleistyä vasta 1800-luvun lopussa. Vehnäjauhot olivat pääosin kallista tuontitavaraa, ja vaaleita leipomuksia maisteltiin vain suurina juhlapäivinä, kuten jouluna ja juhannuksena. Pullataikina maustettiin mahdollisuuksien mukaan kalliilla sokerilla ja mausteilla, kuten sahramilla ja kardemummalla. Kohonnut taikina leivottiin erilaisiksi kuvioiksi tai letitettiin pitkoiksi.

Sotia edeltänyt 1930-luku oli Suomessa yltäkylläisyyden aikaa, jolloin monet uutuudet tekivät lopullisen läpimurtonsa. 1930-luvulla nisuset eli vehnäleivät löysivät tiensä myös syrjäisten pirttien kahvipöytiin. Kauppojen valikoimat olivat runsaat ja hyllyillä notkui uusia, eksoottisia ruokatarvikkeita, kuten appelsiineja.

Sotavuosina pulla oli harvinaista, mutta nisujen paisto jatkui runsain mitoin heti, kun säännöstelystä päästiin. Pullapitko on pitänyt pintansa näihin päiviin saakka, mutta pikku hiljaa peruspulla on saanut tehdä kahvipöydässä tilaa pikkuleiville, viinereille, piiraille ja muffineille. Kenties pullapitko odottaa parhaillaan uutta nousukauttaan? Monissa Euroopan maissa suomalaisen pullan tyyppistä makeaa vehnäleivonnaista kutsutaan leiväksi. Myös meidän joululimppumme ovat makeita kuin pulla. Toisaalta joillakin on tapana sivellä pullaviipaleelleen voita ja nostaa kruunuksi vielä juustoviipale. Leivän ja pullan ero on loppujen lopuksi hyvin pieni.

Köyhässä ja kylmässä Suomessa vehnäinen, sokerilla makeutettu leipä on ollut harvinaista herkkua, vaikka vehnä on ohran jälkeen meillä toisiksi vanhin viljalaji. Muinaisia vehnälajikkeita, kuten spelttiä, on viljelty Suomessa jo ennen ajanlaskumme alkua. Tästä huolimatta keskiajalle tultaessa vaaleaa leipää eivät ole syöneet Suomessa muut kuin rikkaat.

Suomalaisille tuttu ohra väistyi ja katosi lähes kokonaan keskieurooppalaisten ruokapöydistä. 1000-luvulta alkaen vehnä oli Euroopan yleisin viljalaji, ja vaaleaa vehnäleipää söivät mahdollisuuksien mukaan muutkin kuin kaikkein varakkaimmat. Tummaa leipää pidettiin Keski-Euroopassa köyhien ruokana.

Suomessa vehnän käyttö alkoi yleistyä vasta 1800-luvun lopussa. Vehnäjauhot olivat pääosin kallista tuontitavaraa, ja vaaleita leipomuksia maisteltiin vain suurina juhlapäivinä, kuten jouluna ja juhannuksena. Pullataikina maustettiin mahdollisuuksien mukaan kalliilla sokerilla ja mausteilla, kuten sahramilla ja kardemummalla. Kohonnut taikina leivottiin erilaisiksi kuvioiksi tai letitettiin pitkoiksi.

Sotia edeltänyt 1930-luku oli Suomessa yltäkylläisyyden aikaa, jolloin monet uutuudet tekivät lopullisen läpimurtonsa. 1930-luvulla nisuset eli vehnäleivät löysivät tiensä myös syrjäisten pirttien kahvipöytiin. Kauppojen valikoimat olivat runsaat ja hyllyillä notkui uusia, eksoottisia ruokatarvikkeita, kuten appelsiineja.

Sotavuosina pulla oli harvinaista, mutta nisujen paisto jatkui runsain mitoin heti, kun säännöstelystä päästiin. Pullapitko on pitänyt pintansa näihin päiviin saakka, mutta pikku hiljaa peruspulla on saanut tehdä kahvipöydässä tilaa pikkuleiville, viinereille, piiraille ja muffineille. Kenties pullapitko odottaa parhaillaan uutta nousukauttaan?