Kitkajärven tuulisella jäällä on hiljaista. Sitten moottorikelkan valokeilaan ilmestyy leveiden telojen jäljet. Kello on varttia vaille kuusi aamulla, mutta kalastajat Pertti Koski ja Tapio Korhonen ovat jo liikkeellä.

Noin puolet sisävesien kaupallisesta kalasta on muikkua. Vaikka suomalaisista järvistä pyydetty muikkukanta on elinvoimainen, muikkujen ammattimaiset talvikalastajat ovat harvinaistuva näky, sillä lauhtuvat talvet pienentävät saaliita. Nykyään muikkua nostetaan vuosittain kaksi–kolme miljoonaa kiloa. 1980-luvulla muikkusaalis oli parhaimmillaan yli neljä miljoonaa kiloa. Tapion mukaan kalastajakunta ukkoutuu, sillä raskas ulkoilmatyö ei houkuta nuoria.

– Tämä ei ole kovin trendikäs työ.

Pertti ja Tapio kalastavat 400-metrisellä nuotalla eli verkoista tehdyllä kalastusvälineellä. He peruuttavat avannolle telakoneen ja nostavat kyydistä nuotan ja uittolaitteen.

Köydet viedään jään alta toiseen avantoon uittolaitteen avulla. Kun ensimmäisellä avannolla tulee valmista, kalastajat ajavat kelkalla vajaan kilometrin toiselle avannolle. Siellä Pertti kiinnittää uittolaitteeseen kaksi vedenpitävää taskulamppua ja kytkee akun kiinni. On toimittava ripeästi, sillä lamppujen valo kajastaa jään läpi vain pimeällä. Valoja tarvitaan, jotta kalastajat näkevät jään alla kulkevan uittolaitteen.

Tapio alkaa ohjata köysillä laitetta ensimmäiselle avannolle. Pertin tehtävänä on seurata laitetta kävellen ja ohjeistaa radiopuhelimella Tapiota oikeaan suuntaan.

Kun köydet ovat paikoillaan, uittolaite pullahtaa avannosta, ja kiire loppuu.

Ammattikalastajan työn ydintä on tuntea olosuhteet ja toimia niiden mukaan. Talvella muikku hakeutuu syvälle, missä on lämpimämpi, noin neljäasteinen vesi. Kalastajat ovat valinneet nuotan vetopaikan järven pohjan muotojen ja virtauksen perusteella.

Kalastajakaksikko on kehitellyt järjestelmän, jolla nuotta laskostetaan ensin jäälle ja siitä suoraan kelalle. Kun nuotan päät on kiinnitetty uittolaitteen tuomiin köysiin, on aika laskea nuotta veteen. Toisen avannon lähelle jään alle ankkuroitu moottorikäyttöinen kela alkaa vetää nuottaa. Se kulkee kahden matalikon rajaamassa syvänteessä, eivätkä muikut huomaa pyydystä ennen kuin on liian myöhäistä.

Lauhat talvet ovat vaikeuttaneet talvinuottausta etenkin eteläisessä Suomessa. Myös Kuusamossa alkutalvi 2021 oli niin lauha, että kesti tammikuun puoliväliin ennen kuin Pertti ja Tapio uskalsivat ajaa järven jäälle raskaalla telavaunulla. Yleensä jäälle on päästy joulun jälkeen.

Kelirikkoaikana, kun jäät ovat liian heikkoja raskaalla kalustolla pyytämiseen, Tapio pilkkii siikaa. Ison kalan saamisessa on yhä viehätyksensä, vaikka Tapio on kalastanut työkseen kesäisin 15 vuotta ja päätoimisesti keväästä 2020, kun koronapandemia vei matkailualan työt. Pertti on pyytänyt kalaa sivutoimisena yrittäjänä viisi vuotta.

Moottori kelaa nuottaa kohti nostoavantoa toista tuntia. Operaatio on puolivälissä.

Olosuhteiden lisäksi muikun kalastusta määrittää kysyntä. Pohjoisten järvien arktisten olosuhteiden ja vähäravinteisuuden vuoksi muikut eivät pääse kasvamaan suuriksi. Suuri osa niistä myydään kesätapahtumiin niin sanotuiksi frittimuikuiksi.

Koronapandemialla on ollut Kitkajärven muikkujen menekkiin suuri vaikutus. Kalaa ei kannata pyytää pakastimeen silloin, kun tapahtumia perutaan.

Muikun kulutus laskee valtakunnallisestikin. Vaikka suomalaiset syövät kalaa 1980-lukuun verrattuna lähes puolet enemmän, on muikun kulutus lähes puolet vähäisempää kuin 2015. Kaupalliset saaliit pienenevät kysynnän laskun ja ilmastonmuutoksen vaikeuttaman talvikalastuksen vuoksi.

Suuren osan kalan kulutuksen noususta selittää Norjassa kasvatettu lohi, jota suomalainen syö keskimäärin 3,5 kiloa vuodessa. Kaikkiaan tuontikalaa kulutetaan vuosittain lähes kymmenen kiloa ja kotimaista kalaa neljä kiloa. Viime vuosina myös särjestä on tullut taloudellisesti järkevä saalis muutenkin kuin hoitokalastusurakkana. Tapio tekee puhdistetusta särjestä myyntiin kalamassaa ja perattua vakuumipakastetta.

Eniten suomalaisia kiinnostavat sisävesien kaloista kuha, siika ja ahven. Niiden saatavuus on muikkua heikompi. Kitkajärvellä avannon viereen ajaa kaksi mökkiläistä moottorikelkalla. He himoitsevat siikaa.

Kalastus lähestyy loppua, kun vedessä on enää nuotan perä saaliineen. Tapio vetää nuotan perän reunoja tasaisesti avannon kaikille laidoille. Pinnalla välähtää kaloja, jotka kalastajat tunnistavat heti: haukia, siikoja, ahvenia. Pian neliskulmainen avanto välkkyy kalaparvesta hopeana.

Kalastajat alkavat kauhoa saalista saaveilla kylmälaatikoihin. Kala pakataan jäähän ja kuljetetaan tilaajalle yleensä pyyntipäivänä. Kalastajan työpäivät voivat venyä kellon ympäri, jos saalis on käsiteltävä.

Ala-Kitkalla, jossa Tapio ja Pertti pyytävät kalaa, muikku on hieman isompaa kuin Ylä-Kitkalla. Sitä tilataan perattuna ja käsittelemättömänä eli pyöreänä. Pienten kalojen perkaaminen vie tunteja, joten pyöreän muikun tilaukset ovat kannattavampia. Talvisin perkaamattomasta muikusta voi kokata, sillä kalalla ei ole jään alla syötävää ravintoa, joten sen suolisto on tyhjä.

Muikkunuottaan päätyy aina myös muuta kalaa, kuten siikaa ja haukia. Niitä joutaa myydä suoraan avannosta. Mökkiläiset saavat haluamansa siiat ja palaavat kelkalleen.

Muikkua kertyy noin neljäsataa kiloa – kalastajien mukaan se on kohtuullinen saalis. Toisinaan nuottaan voi jäädä yli tuhat kiloa muikkua. Ainoa auki oleva muikkutilaus tulee täyteen, ja on aika ajaa satamaan.