Meidän Mökki

Mökillä-kirjoituskilpailu: Kolmen ällän ämmä

Mökillä-kirjoituskilpailu: Kolmen ällän ämmä

Joskus elämä heittelee oikein kunnolla. Kolmen ällän uraohjuksesta voi tulla mökkimato, laiskamadon ja kastemadon sekoitus. Mutta tekeekö se ihmisestä jotenkin huonomman?
Teksti Virve Nyyssönen
Kuvat Mervi Rantakari
Mainos

Minut ulkoistettiin työpaikalta, sittemmin koko entisestä elämästäni.

Muutin mökille, kun en enää kestänyt naapureiden pitkiä katseita. Kun ne tulivat töistä ja minä laahustin pyjamahousuissani roskista viemään, ne kyselivät, että ”Mites teillä töissä menee?”, vaikka varmasti olivat uutisista nähneet miten meillä meni. Hel-ve-tin huonosti. Kaikki meni, vain ketutus jäi.

Aiemmin en viihtynyt mökillä juuri ollenkaan. Mutta niin kai se menee, että ”Sitä sannoo ei sano jonka kelekassa ei käy”, kuten äitimuori aina tuppasi sanomaan.

Kaipa se tarkoitti juuri tätä. Että kolmen laudaturin uraohjuksesta tulee yhden ämmän mökkimato. Laiskamadon ja kastemadon sekoitus. Minä möyrin mustassa mullassa ihan niin kuin nekin, pulleat, ravinteikkaan maan lihottamat kastemadot. Mutta minä kasvatan kaiken minkä syön. Ja syön kaiken minkä kasvatan.

Minä möyrin mustassa mullassa ihan kuin ne pulleat kastemadot.

Aika kuluu lähinnä mato-ongella laiturin nokassa rennosti rötköttäen. Kalaa tulee jo korvistakin ulos, mutta kaipa sitä pitää jotain proteiiniakin ihmisen saada ainaisen porkkananpuremisen vastapainoksi.

Joskus kaipaan kunnon sisäfilepihviä, sellaista sopivasti mediumia, punaviinin ja sivistyneen seuran kanssa nautittuna. Mutta sellaiset hienostelut jätin entisen elämän kanssa kaupunkiin. Juurekset pesen painepesurilla ja pieruverkkarit kelpaavat kaikkiin kuviteltavissa oleviin tilanteisiin.

Tosin ei niitä tilanteita ole kuin yksi, tämä hetki. Se hetki on joskus todella pitkä. Piimämäinen. Varsinkin silloin kun sataa. Mitä mökillä voi muka tehdä sateella? Muuta kuin masentua? Kastemadotkin ensin kastuvat, sitten hukkuvat. Silloin kuuntelen vain sateen ropinaa, turvassa pienessä tuvassani.

Hiljaistahan täällä on. Joskus kesäisin kuuluu mökkinaapureiden älämölöä vastakkaiselta rannalta. Muuten ei oikein kuulu kuin hyttysten ininää. Puhelinkaan ei soi. Sen heitin komeassa kaaressa läheiseen jorpakkoon, kun en jaksanut sukulaisten ihmettelyjä ja uteluita, että mitä minulle kuuluu, että olenko ihan vallan mökkihöperöitynyt.

Poika osaa ja saa tulla kylään ilman puhelintakin. Harvinaista herkkua sekin, sillä kun menee aika nykyään nuoria mirkkuja jahdatessa. Isäänsä tullut.

Sen kehvelin kanssa meillä oli monta vuotta kestävät yyteet, kunnes en enää jaksanut. Pistin pisteen, tai oikeammin helvetin ison huutomerkin, sille touhulle. Eikä ole sekuntiakaan kaduttanut. Kyllä sitä osaa rotunainen yksinkin olla. Mökkiytyä oikein urakalla.

Ja on muuten paras urakka mikä minulla on eläissäni ollut.

Virve Nyyssösen kirjoittama Kolmen ällän ämmä sai Mökillä-kirjoituskilpailussa kunniamaininnan.

Lue lisää:

Mökillä-kirjoituskilpailun voittaja: Poika

Mökillä-kirjoituskilpailu: Kuviteltu meri

Kun on aika luopua – viimeinen kesä mökillä

Julkaistu: 18.10.2017
Katso myös nämä