”Kun koirani kuoli, arjen rutiinit hajosivat” – Miten lemmikin menetyksestä pääsee yli?
Laura Hallamaa hyvästeli ensimmäisen oman koiransa viime syksynä. Seurasi suru, jonka mitta yllätti. ”Olin nähnyt lukuisia kertoja, kuinka asiakkaat poistuivat eläinlääkäristä silmät itkusta turvonneina ja kädessään pelkkä hihna. Nyt minä olin se asiakas”, hän kirjoittaa.
Oletteko olleet tällaisessa tilanteessa aikaisemmin? Niin eläinlääkäri kysyi meiltä samalla kun himmensi huoneen valot. Olin ennenkin hyvästellyt koiria. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen oma koirani ja ensimmäinen kerta, kun päätös toisen elollisen kuolemasta oli kokonaan minun.
Koko laumamme oli läsnä. Minä, puolisoni ja yksivuotias lapsemme, joka koetti keventää tunnelmaa pyörittämällä vinhasti eläinlääkärin satulatuolia.
Maikku makasi vieressäni lattialla. Vuosien haurastuttamat takajalat kantoivat vain välttävästi. Pari päivää aikaisemmin takapää oli pettänyt. Samalla 14-vuotias koira lakkasi syömästä ja juomasta.
Kuluneen kesän ajan olin katsellut hiipuvaa koiraa. Huomasin miettiväni viikoittain, milloin on oikea hetki päästää ystävä pois.
Maikku käveli vastaanotolle omin jaloin, mutta siihen koiran reippaus loppui. Saatoin onnitella itseäni. Ajoitus tuntui oikealta. Se ei silti helpottanut tunnetta, joka humahti lävitseni, kun kymmenen vuotta vierellä tassutelleen ystävän sydän lakkasi lyömästä.
Olin nähnyt lukuisia kertoja, kuinka asiakkaat poistuivat eläinlääkäristä silmät itkusta turvonneina ja kädessään pelkkä hihna. Nyt minä olin se asiakas.
Minun ei tarvinnut lapsena ruinata koiraa. Leikkisät bokserit tassuttelivat suurperheemme jatkona. Kun parikymppisenä muutin opiskelemaan, aloin pian haaveilla omasta karvakamusta.
Syksyllä 2014 Maikku muutti yksiööni. Se oli Romaniasta saapunut katurakki, arviolta nelivuotias.
Ensimmäisinä päivinä koira piiloutui pitkien verhojen alle nukkumaan. Ystävystyimme päivä ja kinkkusuikale kerrallaan.
Arkuuden haihduttua Maikku paljasti todellisen luonteensa. Koira oli järkkymätön optimisti. Juhlissa se kerjäsi maharapsutuksia jokaiselta vieraalta. Innostuneen koiran häntä ei pelkästään heilunut. Se pyöri kuin helikopterin roottori.
Maikusta tuli arkeni rytmiryhmän ensimmäinen jäsen. Päivät kulkivat lenkkien ja ruoka-aikojen mukaan. Koti ei ollut koskaan tyhjä. Jostain kuului aina tuhinaa, tassuttelua tai ruokakupin kolinaa. Työpöydän ääressä pakertavaa saattoi tönäistä pehmeä kuono.
Kun koira oli poissa, vuosia hioutuneet rutiinit hajosivat. Tietyillä kellonlyömillä kehoni alkoi kuin itsestään hakeutua lenkille tai ruokaämpärille. Sekunteja myöhemmin mieli muisti, ettei koiraa enää ollut.
Ensimmäinen aamu ilman Maikkua löi erityisen kovaa. Alakerrassa odotti tyhjä patja. Juomakupissa lillui yhä vesi. Sohvasta törrötti irtokarvoja. Halusin, että ne jäisivät siihen.
Hoin itselleni samoja asioita, joita olin toistellut koiralleni sen viimeisinä päivinä. Söisit edes vähän. Hyvä, kun juot vettä. Tunnekuohun voima yllätti. Hävettää myöntää, että itkin koirani kuolemaa enemmän kuin isovanhempieni.
Psykologi Elisa Wargelin kertoo, että lemmikin kuolema voi sattua yhtä paljon kuin läheisen ihmisen poismeno. Hän kohtaa työssään lemmikkinsä menettäneitä ja on itsekin eläinrakas.
Suru ei katso sitä, onko kuollut ihminen vai eläin. Pikemminkin se kertoo, että sureva on menettänyt jotain tärkeää.
”Suru on sidoksissa kiintymyksen määrään. Lemmikkiä hoivataan, siihen käytetään aikaa ja se on kiinteä osa arkea.”
Arjen hajotessa nurkkiin hiipii usein tyhjyyden tunne. Se voi näkyä esimerkiksi kyvyttömyytenä. Lemmikkinsä menettänyt ei oikein tiedä, miten arkea pitäisi jatkaa ja millä tavoilla tyhjyys täyttää.
”Pohdin, olisinko voinut jotenkin estää koirani kuoleman. Olinko hätiköinyt? Olisiko jalat saatu vielä kantamaan?”
Katukuvassa muutos näkyi heti. Naapurit kyselivät, mihin koirani oli jäänyt. Ystävät ja tutut lähettelivät roppakaupalla muistoja ja kuvia Maikusta.
Yllätyin, miten moni otti osaa. Toisaalta ympärillä velloi myös suuri hiljaisten joukko. Koiran kuolema ei koskettanut kaikkia samalla tavalla.
Tietokirjailija Tiina Raevaara esitteli kirjassaan Minä, koira ja ihmiskunta ajatuksen siitä, että toiset meistä olivat evolutiivisesti herkempiä etsimään yhteyttä eläimiin. Ehkä lemmikin kuolema oli näille samoille ihmisille suurempi suru kuin niille, joille eläinyhteys ei ollut niin tärkeä?
Moni koiraihminen kertoi, että oman koiran lopettaminen oli yksi elämän kamalimmista kokemuksista. Siltä minustakin tuntui. Surun lisäksi heräsi muitakin tunteita.
Jos eutanasiapäätöstä joutuu puimaan pitkään, omistaja saattaa olla epävarmuuden vuoksi stressaantunut ja ahdistunut. Kun toimenpide on suoritettu, epäröinti ja itsesyytökset saattavat ottaa vallan.
”Lemmikki on jo poistunut, ja silti omistaja kyseenalaistaa päätöstään. Teinkö oikein vai väärin?”
Niin kävi minullekin. Pohdin, olisinko voinut jotenkin estää koirani kuoleman. Olinko hätiköinyt? Olisiko jalat saatu vielä kantamaan?
Koetin ajatella, että Maikku oli vanha ja eli hyvän, pitkän elämän. Kun sekään ei vienyt tunteita pois, katsoin viimeisen Maikusta kuvaamani videon.
Koiran pää roikkui, ja keho näytti painavalta. Häntä sojotti alaspäin. En muistanut, milloin se olisi viimeksi pyörinyt. Maikku oli valmis. Se odotti vain, milloin minä olisin.
”Suru vaatii sitä, että saa nukkua tavallista pidempään, kävellä luonnossa ja muistella. Ylipäätään saa rauhaa käsitellä menetystä.”
Maikun kuoleman jälkeen koetin sinnikkäästi suorittaa arkea. Huomasin pian, että työpäivän aikana kykenin vain juoksevien asioiden hoitamiseen. Vastailin sähköposteihin ja itkin.
Lemmikin menetys ei yleensä oikeuta työterveyshuollossa sairauslomaan. Wargelinin mukaan terveydenhuollon ammattilaisten suhtautuminen lemmikkinsä menettäneeseen voi vaihdella.
”Yleisesti terveydenhuollossa ei mielestäni aina tiedosteta, miten suuri vaikutus lemmikin kuolemalla voi olla mielenterveyteen. Työkyky ei akuutin stressireaktion aikana ole läheskään normaali.”
Suru voi aiheuttaa ahdistusta, lamaannusta ja toimintakyvyn laskua. Ajatus ei kulje, muisti takkuaa ja keskittyminen herpaantuu.
Jos on mahdollista suunnitella lopetuspäivää, se kannattaa Wargelinin mukaan ajoittaa niin, että seuraavina päivinä ei olisi töitä tai muuta tärkeää.
”Suru vaatii sitä, että saa nukkua tavallista pidempään, kävellä luonnossa ja muistella. Ylipäätään saa rauhaa käsitellä menetystä.”
Surutyöhön voi soveltaa stressinhallinnasta tuttuja keinoja. Monen olo paranee touhuamalla. Siksi rutiineista ja harrastuksista on hyvä pitää kiinni.
Perhe piti minut toimeliaana. Kun tarvitsin aikaa itsekseni, kävin pitkillä kävelyillä. Osallistuin luennoille, joita olin odottanut viikkotolkulla. Tuntui virkistävältä hengähtää hetki paikassa, joka ei muistuttanut koirasta lainkaan.
Katselin mukavia kuvia ja videoita Maikusta. Yhdessä se kummasteli joutsenia, toisessa riehaantui lumesta. Takajalat kantoivat, eivätkä lenkkikilometrit tuntuneet missään. Olin äärettömän onnellinen, että olin taltioinut puhelimeeni niin paljon riemukasta koiran elämää.
Muistelimme Maikun tempauksia puolisoni kanssa. Sain höpöttää koirasta niin paljon kuin halusin.
”Jos on asunut yksin lemmikin kanssa ja elämä on pyörinyt sen ympärillä, lemmikin kuolema on todellinen vaaran paikka masennuksen kehittymiselle.”
Minulla kävi tuuri. Menetyksestä on hyvä puhua, mutta Wargelinin mukaan lemmikin menettäneet saattavat kokea, että heidän suruaan vähätellään.
”Toisen tunnekokemusta on tärkeää pitää arvokkaana. Pahinta, mitä voi tehdä, on mitätöidä toisen suru. Sanoa, että sehän oli vain lemmikki.”
Psykologin vastaanotolle voi yhtä hyvin mennä puhumaan koiransa kuolemasta kuin kenen tahansa läheisen poismenosta. Joissakin kaupungeissa seurakunnat ja yhdistykset järjestävät sururyhmiä lemmikkinsä menettäneille.
Yksinäisyys voi kasvaa suureksi, varsinkin, jos lemmikki on ollut ainoa asuinkumppani.
”Suru ja masennus ovat lähellä toisiaan. Jos on asunut yksin lemmikin kanssa ja elämä on pyörinyt sen ympärillä, lemmikin kuolema on todellinen vaaran paikka masennuksen kehittymiselle.”
Lemmikin lähtö oli minulle aikakauden päätös. Opiskeluvuosista saakka mukana tepastellut kämppis oli poissa. Koirani ei ollut ainoa, joka vanheni. Myös minä vanhenin.
Kun oli kulunut kuukausi Maikun kuolemasta, uskaliaimmat kysyivät, olinko ajatellut ottaa uuden koiran. Ajatus tuntui kivuliaalta. Eutanasian aiheuttama tunnekuohu oli yhä tuoreessa muistissa.
Samaan aikaan surun alta alkoi pulpahdella muistoja. Kymmenen vuoden aikana minä valmistuin maisteriksi, Maikku oppi kotikoiran tavoille. Minä upposin liian syvälle työelämään, Maikku stressaantui ja söi asuntoni ovenkarmit. Minä rakastuin, Maikku hullaantui. Pitkät ja lempeät miehet olivat meille molemmille heikko kohta.
”En enää ajatellut vain sitä päivää, jona menetin koirani. Ajattelin niitä vuosia, jotka sain Maikun kanssa kokea.”
Viimeisinä vuosina minulle kirkastui, miten paljon pelkkä koiran läsnäolo rauhoitti. Päivät vastasyntyneen vauvan kanssa olisivat olleet paljon yksinäisempiä ilman Maikkua. Myöhemmin Maikku opetti esikoiselleni, miten koiraa käsitellään hellästi ja kunnioittavasti.
En enää ajatellut vain sitä yhtä päivää, jona menetin koirani. Ajattelin niitä vuosia, jotka sain Maikun kanssa kokea. Päätin, että kuuntelen seuraavan koiran hankinnassa sydäntäni.
Saattaa olla, että tulevina vuosina joku muukin kotitaloudessamme haluaa koiranomistajaksi. Taaperoni on nimittäin oppinut uuden sanan. Ulkoillessamme hän bongaa jokaisen nelijalkaisen ja hokee: ”Hauva.”
Lauran 3 vinkkiä lemmikin menettäneelle
- Anna muistelulle aikaa. Arki sujui helpommin, kun koetin jaksottaa muistelua ja surua. Otin tietoisesti hetkiä, jolloin minulla oli lupa esimerkiksi katsella kuvia ja videoita koirasta.
- Vertaistuki auttaa tässäkin tilanteessa. Saman kokeneelle ei tarvitse todistella mitään. Moni koiraihminen tietää, miltä tuntuu luopua lemmikistä.
- Kaikista rutiineista ei tarvitse päästää irti. Lenkkiaikaan voi olla hyväkin lähteä tutuille teille kävelylle, vaikka koiraa ei enää kaverina olisikaan.
