Matalaperustainen antura, jonka päällä on kolmen–neljän lekaharkon korkuinen sokkeli. Talon pohja on täytetty soralla tai hiekalla, ja sen päälle on laitettu styroksit. Eristeiden päälle valettiin betonilaatta harkkojen yläpinnan tasoon. Nämä ovat kosteusfysikaalisesti kohtuullisen turvallisia perustuksia, koska styroksi estää alapuolisen kosteuden siirtymisen betonilaattaan.

Kellariperustusta ja jonkin verran 70-luvulta periytyneitä kaksoislaatta- ja valesokkeliperustuksia. On myös maanvaraisen betonilaatan päälle asennettuja puukorokelattioita. Joissakin taloissa mineraalivillaeriste voi olla betonilaatan alapuolella.

Jos talo on soraharjulla. Betonilaatta on kutistuessaan irronnut harkoista ja väliin on syntynyt ilmarako. Silloin maaperän mahdollinen radon pääsee raon läpi sisäilmaan. Sisälle voi tulla myös maanhajua, joka saattaa aiheuttaa terveyshaittoja asukkaille. Mitä nopeammin betonilaatta valun jälkeen kuivuu, sitä enemmän se kutistuu. Jos laatan alle on laitettu hienojakoista hiekkaa, voi alapohjatäyttö pysyä niin märkänä, että seinien alaosiin syntyy vaurioita styroksin suojaavasta vaikutuksesta huolimatta.

Ulkoseinien alajuoksuihin liittyy myös sellainen ongelma, että sokkeliharkon pinta on usein huonosti tasattu. Harkon päälle on yleensä laitettu bitumihuopa. Sen ja röpelöisen harkkopinnan välille jää rakoja, joista ulkoilma pääsee sisään ja nurkista tulee kylmät. Nämä raot on yleensä helppo tiivistää M1-luokitellulla butyylimassalla. On kuitenkin muistettava  käsitellä tiivistettävät pinnat pölynsidonta-aineella, jotta massa tarttuu kiinni. Molempia aineita myyvät rautakaupat.

Kevytsoraharkoista muuratun seinän ulkopuolelta puuttuu joskus patolevy, tai rakentajat ovat asentaneet sen vain parin metrin osalta seinän yläosaan. Harkkoseinää vasten on laitettu liian hienojakoista maata uskoen, että vedet valuvat sen läpi salaojaan. Vesi kuitenkin seisoo hienojakoisessa maassa ja pääsee siirtymään siitä kapillaarisesti seinän alaosaan. Harkkoseinän alla olevan anturan yläpintaa ei tuohon aikaan viistottu laastilla seinästä poispäin. Niinpä vesi jää makaamaan anturan päälle harkon liittymäkohtaan kastellen kellarin seinää.

Ajan mittaan seinän sisäpuolella olevat puukoolaus ja pehmeä mineraalivillaeriste voivat alkaa kastua ja eriste sekä koolaus homehtua. Usein siellä on vielä sisäpinnassa höyrynsulkumuovi, jonka takana vaurio voi muhia pitkään, ennen kuin se havaitaan. Myös harkon kylmään pintaan kertyvä vesihöyry voi aiheuttaa seinän yläosan sisäpuolisten lämmöneristeiden homehtumisen.

Todella hankala tilanne on kellarin ulkoseinälle sijoitetuissa kipsilevytetyissä pesuhuoneissa, joissa eristekerrokseen kohdistuu sekä sisä- että ulkopuolelta kosteusrasitusta. Vaurioitunut rakenne pitäisi purkaa sisäpuolelta pois, puhdistaa harkkopinta ja asentaa ulkopuolelle salaojitus sekä veden- ja lämmöneristeet. Jos patolevyt on ulotettu alas asti ja salaojitus toimii, seinä on todennäköisesti kunnossa.

Talojen lattiakorot on useimmiten kaavoitettu 20–40 senttiä liian mataliksi. Kaavoittajat olisikin syytä ohjata kosteusvaurion ehkäisykurssille. Talon korossa pitäisi olla pelivaraa rakennuspaikan mukaan.

80-luvun taloja on paljon savipelloilla, jolloin ne ovat lähtökohtaisesti ”uima-altaassa”. Salaojituksen ja alapohjan kuivatuskerrosten tulee olla todella hyvin suunniteltu, jotta kostea maaperä ei aiheuta perustukselle ongelmia. Hiekkakerrokset eivät oikeasti toimi kapillaarikatkoina.

Rakentajat kaivoivat tavallisesti sorat talon alle soramontusta, ja soran sisältämät hienoainekset nostavat kapillaariveden aivan styroksin alapintaan. Mutta jos styroksi on ehjä ja asennettu limittäin kahtena kerroksena, ei vesi pääse helposti sen läpi. Jos alapohjaan on asennettu muovikalvo, sen pitäisi olla välittömästi betonilaatan alapuolella, missä se ei aina ole. Oikein toteutettu maanvarainen lattia ei tarvitse muovikalvoa.

Tyypillistä on, että vaikka julkisivuverhouksen taakse alettiin tehdä tuuletusrako, se ei ole yhtenäinen koko seinän osalla. Julkisivuissa alkoi näkyä pystyyn, vaakaan ja vinoon asennettua lautaverhousta, jota ei kuitenkaan koolattu ristiin. Kun alla oleva vaakaverhous muuttuu pystyverhoukseksi, tuuletus sen takana katkeaa. Verhousten välissä voi olla myös peltilista, joka on asennettu tuuletusrako tukkien kiinni vaakakoolaukseen.

Kaksikerroksisessa talossa alakerran seinien höyrynsulku päätettiin usein välipohjan alapuolelle ja yläkerran sulku puolestaan välikaton yläpuolelle. Tästä seuraa ongelma, koska lämmin sisäilma pääsee kulkemaan tuohon 30 sentin korkuiseen rakenneosaan ja tiivistyy sitä kautta ulkoseinän tuulensuojarakenteisiin välipohjan kohdalla. Jos tuuletusrako ei toimi, on ongelmia odotettavissa.

Sisäpuolinen höyrynsulku on usein asennettu huolimattomasti, ja sen saumat repsottavat tai sulussa on reikiä. Sisäilman kosteus pääsee höyrynsulun raoista läpi, ja jos tuuletusrako ei toimi, kosteus ei poistu rakenteesta.

Muurarit alkoivat avata verhouksen alapäästä joka kolmannen sauman tiiliverhouksen taustan tuulettamiseksi. Käytännössä verhouksen taustan alaosa on  kuitenkin usein täynnä ylhäältä tippunutta laastia.

Lisäksi on taloja, joiden julkisivun alaosa on muurattu tiilistä ja yläosassa on laudoitus. Laudoituksella luotiin myös portaittaisia julkisivurakenteita. Tiilimuurauksen ja paneloinnin välille laitettiin pelti ohjaamaan sadevesiä, mutta pellin huolellisesta asentamisesta ei aina huolehdittu. Tällöin sadevesi pääsee pellin ja laudoituksen välistä seinärakenteeseen. Väärin asennettuna pelti myös katkaisee seinärakenteen tuulettumisen varsin tehokkaasti.

Täystiilitalojen ulkoseinät on yleensä rakennettu niin, että ensin on muurattu sisäseinä, jota vasten on aseteltu pehmeähkö mineraalivillaeriste. Sitten on muurattu ulkovuoraus. Tiilen ja eristeen väliin jäi sen verran rakoa, että muurarin sormet mahtuivat siihen.

Näissä rakenteissa mineraalivilla on painunut lonkolle ja ajan mittaan homehtunut, koska tiilien pystysaumoista on päässyt kapillaarisesti sadevettä ja pölyn mukana orgaanisia ravinteita rakenteeseen.

Lisäksi yläpohjan höyrynsulku on katkaistu seinän ja yläpohjan liitoskohdasta. Jos eristevilla on vaurioitunut, tuosta liitoskohdasta ja sähkörasioiden juurista pääsee homeen haju sisätiloihin.

Tutkimissani taloissa on yleensä ensin on tiivistetty sisäpinta liittymineen ilmatiiviiksi ja parannettu korvausilman tuloa sisätiloihin. Jos se ei ole auttanut, on ulkoverhous purettu, poistettu eristeet ja rakenteen puhdistuksen jälkeen rakennettu uusi tuulettuva ulkoseinärakenne. Tiiliseinän purkaminen on iso revohka, mutta ei mahdoton ammattilaiselle. Näiden korjausten suunnittelu on teetettävä pätevällä asiantuntijalla. On myös varauduttava siihen, että tiivistys ei yleensä ole riittävä toimenpide.

80-luku oli mineraalivillan kulta-aikaa. Eikä mineraalivillassa mitään vikaa ole, kunhan se on hyvin suojattu. Mutta kun se ajan mittaan pölyyntyy ja likaantuu, eriste ja sitä ympäröivät puurakenteet homehtuvat kostuttuaan. Jonkin verran tehtiin myös polyuretaanieristeisiä taloja. Teolliset hirsitalot alkoivat tehdä tuloaan.

Joissakin taloissa betonilaatta on valettu alimman hirren päälle. Hirsi toimi siis valustopparina. Vaikka lattian alapuolella on styroksi, puu on hyvin lähellä alapuolista hiekkakerrosta ja käytännössä lähes samassa kosteustilassa kuin hiekka. Hirsien alakulmat voivat vaurioitua.

Pesuhuoneet rakennettiin pääsääntöisesti kipsilevypintaisina, eikä kunnollisia vedeneristeitä ollut. Vedeneristeen virkaa hoiti vihreä litku eli Pukkilan kosteussulku ja kulmiin laitettiin bitumiliimanauhat, joissa on tinapaperi päällä.

Rakentamismääräyksissä sanottiin, että lattiat vedeneristetään tarvittaessa, eikä vedeneristettä pidetty tarpeellisena maanvaraisessa lattiassa. Vettä pääsee seinän sisään etenkin seinän ja lattian liitoskohdasta. Vesi myös kiertää betonilaatassa kapillaarisesti sivusuuntaan ja siitä ylös kipsilevyjen takapintaan.

Hirsitaloissa vain suihkunurkkaukseen asennettiin jokin kosteussululla käsitelty rakennuslevy. Roiskevesialueella hirret voivat kastua ja vaurioitua varsinkin, jos laatta on asennettu suoraan hirren päälle niin sanotuksi jalkalistaksi.

Pinnassa olevat vesijohdot tulevat tyypillisesti alakautta pesuhuoneeseen seinän läpi tehdyistä rei’istä. Hanakulmat upotettiin seinärakenteeseen, eikä niitä välttämättä ole tiivistetty. Nämä läpiviennit kannattaa aina tarkastaa. Samoin lattiakaivojen korokerenkaan tiivisteet voivat puuttua ja muutkin liitokset ovat hyvin epävarmoja.

Jos yläkerrassa on kylpyhuone, sen rakentaminen on ollut täysin toteuttajan käsissä. Selkeää rakentamisohjetta ei ollut. Kylpyhuoneen toteutukseen pitää siis suhtautua suurella varauksella.

Joissakin taloissa lattiaan laitettiin vedeneristeeksi ja lattiapinnoitteeksi muovimatto. Myöhemmissä remonteissa pesutilojen laatoittajat leikkasivat mitään ajattelematta muovimaton poikki seinän alaosasta, koska maton pyöreä kulma lattian ja seinien liitoksessa oli laatoituksen tiellä. Tämän jälkeen laatoituksen alasaumasta pääsi vuotamaan vettä lattian sisään.

Vedeneristeitä tuskin on sielläkään, mutta ihmiset saattavat pestä saunan lattiaa kuin se olisi superhyvin suojattu. Jossakin vaiheessa myös unohdettiin, että pesutilojen pitäisi olla kuivia huonetiloja alempana. Jos näin ei ole, vesi pujahtaa pesuhuoneen kynnyksen alta viereiseen huoneeseen.

Asiantuntija: tekniikan tohtori, ohjelmapäällikkö Juhani Pirinen, Valtakunnalliset kosteus- ja hometalkoot

Hometalkoot.fi

Riskirakenne kuntoon: Käkikellokaton yläpohjan korjaus

Opas pesutilojen märkätilaremontin tekoon

10 vinkkiä vesivahingon estämiseen