On vaikeaa, kun ei ole toivottu ja haluttu. Ja vielä vaikeampaa, kun on. Adoptiolapsi käy läpi hylätyksi tulemisen tunteita. Miksi minä en ollut tervetullut? Samaan aikaan lapsi on uuteen perheeseensä kovin haluttu – miten täyttää kaikki vanhempien toiveet?
Liisa Rinne syntyi Helsingissä 1960-luvulla. Ensimmäiset kuukautensa hän vietti Matti ja Maija -nimisessä lastenkodissa, josta vanhemmat hakivat hänet pääkaupunkiseudun lähiöön. Liisalle ristiriidan tunteet ovat tuttuja. Hänen adoptioäitinsä kuoli, kun Liisa oli parikymppinen. Sen myötä osa kysymyksistä jäi vaille vastausta. Nuori tyttö kysyi erilaisia asioita kuin aikuinen nainen pohtisi nyt.
– Minulla oli hyvä suhde adoptioäitiini. Ajattelen niin, että meidän kuului tavata toisemme. Olen iloinen, että olen saanut tutustua häneen.
Liisa on tiennyt adoptiotaustastaan niin kauan kuin muistaa. Se oli jo lapsena osa häntä, rivitalon pihalla leikkivää pikkutyttöä. Tavallinen, arkinen asia.
– Adoptio ei ole aiheuttanut minussa kovia ristiriitoja, sillä en ole kokenut halun ja saamisen taakkaa. Minulta ei ole koskaan vaadittu mahdottomia.
Liisa Rinteen esikoisromaani Odotus kertoo adoptiosta kaikkien osapuolien suulla. Toisin kuin Liisalle itselleen, kirjan päähenkilölle adoptio on sokki. Kirjan Emilia on teini-ikäinen, kun hän löytää varastosta laatikon, jonka ummehtuneisiin papereihin ja valokuviin on tallennettu hänen ensimmäiset hetkensä. Hän oli ensin Silja, sitten Emilia. Maailma romahtaa hetkeksi.
– En muista hetkeä, kun sain tietää adoptiostani. Se ei ollut koskaan minulle yllätys, päinvastoin. Mutta viimeistään kun sain omat lapseni, aloin käsitellä asiaa. Mietin, miksi minut on annettu adoptoitavaksi.
Liisan mielestä on tärkeää, että adoptiosta kerrotaan lapselle varhain. Adoptiovanhempien täytyy jaksaa kuunnella ja vastailla kysymyksiin, ja kodissa on oltava tilaa myös vaikeille tunteille.
– Kuitenkaan kaikki, mitä elämässä tapahtuu, ei ole aina vanhempien vika. Olivat ne biologisia tai eivät, Liisa sanoo ja nauraa.
LIISAN KODISSA biologinen äiti oli vain nimi paperissa. Teini-ikäisenä Liisa kyseli äidiltä juuristaan, mutta äiti ei osannut paljon kertoa, kun tietoa ei ollut. 1960-luvun adoptioille oli tyypillistä, että biologinen äiti katkaisi kaikki siteensä lapseen.
Liisa on selvittänyt biologisen äitinsä taustoja, mutta he eivät ole koskaan tavanneet. Tallessa on virkatodistus, josta selviää Liisan syntymäpaikka ja syntymänimi.
– Kun sain kuulla entisen nimeni, aloin miettiä, mitä muuta elämäni olisi voinut olla. Teini-iässä varmasti kaikki haluavat hetkittäin olla jotain muuta, ja yhtäkkiä siitä mahdollisuudesta tuli konkreettista.
Vielä lapsena adoptio ei ollut leikkikavereille salaisuus, muttei julistettava asiakaan – sillä ei yksinkertaisesti ollut väliä. Teini-ikäisenä Liisa alkoi miettiä, pitääkö asiasta mainita. Missä välissä sellainen asia sanotaan? Että ai niin, minut on muuten adoptoitu.
– Minulle koko adoptioasia ei ole ollut traaginen. Ajattelen, että se, millainen minusta on tullut, on sen ansiota, missä kasvoin. Elämäni on mennyt näin, ja hyvä niin.
ÄITIYS ON saanut Liisan ymmärtämään omaa biologista äitiään. Varsinkin omaa vastasyntynyttä katsoessa hän muistaa miettineensä, mitä biologinen äiti on joutunut käymään läpi.
– Olen kiitollinen, että voin itse olla äiti omille lapsilleni.
Liisa halusi tuoda kirjaansa myös biologisen äidin äänen. Kirjoittaessa Liisaa alkoi kiinnostaa, miten ihminen selviää ja saa elämänsä jatkumaan adoptiopäätöksen jälkeen. Miten selviytyä aviottomuuden tuoman häpeän, mutta myös lapsesta luopumisen tuoman syyllisyyden kanssa? Liisan mielestä kaikkien osapuolien äänet ansaitsevat tulla esiin, sillä adoptiossa ei ole vain yhtä totuutta. Odotuksessa biologinen äiti Kerttu on ihan oikea ihminen, joka matkustelee, sauvakävelee ja hoitaa kukkia, ei vain naisen nimi papereissa.
– Vaikka adoptiopäätökseen olisi tyytyväinen, lapseen on ehtinyt raskausaikana syntyä side. Nainen kantaa lasta yhdeksän kuukautta, ja vaikka asian kieltäisikin, on siihen olentoon sisällä oltava jonkinlainen suhde.
Jokainen adoptiotarina on omanlaisensa, mutta nyky-Suomessa naisen ei enää tarvitse valita adoptiota ainakaan häpeän takia. Moni tuntee perheitä, joissa on adoptiolapsia. Liisa kuitenkin huomauttaa, ettei hyväksyvä asenne ole tullut itsestään. Monet poliittiset päätökset, kuten päivähoidon takaaminen kaikille, ovat helpottaneet työn ja perheen yhdistämistä.
Ne eivät ole pikkujuttuja ne.
