Kotivinkki

Kaisa jätti hyvin palkatun työn ja ryhtyi leipuriksi – ”Päätin tehdä työtä, jota rakastan – matkan varrella rakkauksia on vain tullut lisää”

Kaisa jätti hyvin palkatun työn ja ryhtyi leipuriksi – ”Päätin tehdä työtä, jota rakastan – matkan varrella rakkauksia on vain tullut lisää”
Lapsen saatuaan Kaisa Johansson jätti työn valtiolla ja ryhtyi leipuriksi. Aivoinfarktin jälkeen hänestä tuli myös keraamikko.
Julkaistu: 11.8.2020

"Polttouunin avaamisessa on jotain samaa jännitystä kuin lapsuuden jouluissa. En voi koskaan ihan tarkkaan tietää, mitä uunista paljastuu. Esineet ovat kokeneet yli tuhannen asteen kuumuuden. Vaikka tiedän suunnilleen lopputuloksen, värien loisto ja sekoittuminen keskenään on aina yllätys.

Olen keraamikko, leipuri ja vapaa kirjoittaja. Kaksitoista vuotta sitten päätin, että alan tehdä työtä, jota rakastan. Matkan varrella rakkauksia on vain tullut lisää.

Olin 4-vuotias, kun sanoin äidilleni, että minusta tulee isona leipuri. Meillä kuitenkin arvostettiin yliopistokoulutusta ja oli luonnollista, että siitä tuli myös minun tieni. Päädyin lukemaan sosiologiaa, psykologiaa ja maisterivaiheessa kriminologiaa Skotlantiin.

Valmistuttuani tein monenlaisia töitä julkishallinnossa. Perehdyin esimerkiksi vapautuvien vankien asunnottomuuteen, jotta sitä olisi voitu helpottaa.

Työt olivat vaihtelevia ja mielenkiintoisia, mutta huomasin silti haaveilevani siitä, että saisin tehdä jotain konkreettisempaa.

Hapanjuurileipätaikinan kosketuksessa oli heti jotain, johon rakastuin.

Elettiin 2000-luvun ensimmäistä kymmentä, jolloin blogien pioneerit alkoivat kerätä lukijoita. Tykkäsin leipoa ja blogeista löysin intohimolleni polttoainetta.

Hapanjuurileivästä ei tuolloin vielä intoiltu Suomessa, mutta ruotsalaiset bloggarit kävivät aiheesta kuumana, ja minunkin piti saada kokeilla. Hapanjuurileipätaikinan kosketuksessa oli heti jotain, johon rakastuin. Taikinan käsittely vaati erityistä herkkyyttä ja ilokseni huomasin, että minun käsissäni oli se kaivattu herkkyys.

Kun leipätaikina toisensa jälkeen paisui, kasvoi myös haluni vaihtaa siistit paperityöt jauhopilviin ja tarttuvaan taikinaan. Päätin lähteä opiskelemaan työn ohessa leipuri-kondiittoriksi. Opinnot kuitenkin keskeytyivät, kun aloin odottaa lasta.

Kaisa Johansson asuu miehensä, tyttärensä Ainon, 9, ja koiransa Churron kanssa vanhassa puutalossa Porvoossa. Samassa pihapiirissä on myös Kaisan ateljeetyöhuone. Toinen työpaikka on ravintolaleipomo Levain Helsingin Punavuoressa.

Palasin äitiyslomalta valtionhallintoon. Tein muun muassa rikoksista epäiltyjen riski- ja tarvearviointia.

Istuin nokakkain ihmisten kanssa, joiden omallatunnolla oli kaikenlaista pienistä petoksista lapsiin kohdistuneisiin seksuaalirikoksiin. Se oli mielenkiintoista, mutta kontrasti kodin ja työn välillä oli iso.

Työ ei ollut muuttunut, mutta minä olin. Jos olin aikaisemmin kaivannut käsillä tekemistä tutkimustyön sijaan, nyt halusin yksinkertaisesti pois. Äitiys oli herkistänyt minua monella tavalla. Työssä kuulemani asiat eivät enää unohtuneet työpaikalle vaan ne seurasivat kotiin ja jäivät päähäni pyörimään.

'Kaisa, sinä et näytä onnelliselta', mieheni sanoi yhtenä päivänä.

Muistan sanat, koska ne osuivat niin oikeaan. Kärsin, koska tunsin, että jouduin toimimaan omia halujani vastaan. Olin hyvä työssäni, mutta en ollut onnellinen sitä tehdessäni.

Aloin myös olla kyllästynyt ja turhautunut valtionhallinnon tapaan ketjuttaa määräaikaisia työsopimuksia. Halusin elämääni pysyvyyttä ja ennustettavuutta, mutta sen sijaan tarjolla oli epävarmuutta työn jatkuvuudesta. Kun oli aika hakea seuraavaan muutaman kuukauden pestiin, jätin hakematta.

Se tunne oli vapauttava, kun tajusin, että saan leipoa ja minulle maksetaan siitä.

Hylkäsin hyvän palkan, koska halusin tulla kokopäiväiseksi leipuriksi. Kun päätös oli tehty, palasin opiskelemaan. Sain helposti hyviä harjoittelupaikkoja ja ensimmäisen työn leipurina porvoolaisessa konditoriassa.

Siitä päätöksestä on nyt kuusi vuotta. Muistan vieläkin sen vapauttavan tunteen, kun tajusin, että saan leipoa kaiket päivät ja minulle vielä maksetaan siitä!

Aikaiset herätykset eivät minua häirinneet, koska olen aamuihminen. Oli ihanaa avata työpaikan ovi ja tuntea tuoksu, joka on sekoitus kaikkia leivonnaisia, joita uuneissa on paistettu.

Leipurin työt toivat elämääni myös kaksi muuta ammattia. Olen aina ollut kiinnostunut kirjoittamisesta ja leipurin työn myötä sain upean mahdollisuuden kirjoittaa reseptiikkaa Helsingin Sanomien Ruokatorstaihin.

Kaksi vuotta sitten olin Ruokatorstain kuvauksissa helsinkiläisellä studiolla, kun huomasin, että kuvausvalot tuntuivat jotenkin epätavallisen kirkkailta. Sitten toinen käteni alkoi puutua. Sanoin näistä huomioista kollegalleni, joka totesi puolileikillään, että toivottavasti et ole saamassa infarktia.

Kotimatkalla Helsingistä Porvooseen päätäni alkoi särkeä. Kotona otin särkylääkkeen ja aloin tehdä ruokaa. Lääke ei kuitenkaan auttanut – päinvastoin minulle tuli lisäksi epämääräisen huono olo ja särky vain yltyi. Se ihmetytti, koska en ollut ikinä kärsinyt migreenistä.

Käänsin lieden pois päältä, vaikka riisit olivat vielä raakoja. Mieheni oli vieressäni ja selitin hänelle, että nyt on todella outo olo. Mies ei saanut sanoistani selvää.

Lähdimme saman tien ajamaan Porvoon sairaalan päivystykseen. Matkalla oloni alkoi onneksi helpottaa. Kun pääsin tutkittavaksi, puheeni oli palautunut normaaliksi.

Minut otetiin osastolle ja seuraavana päivänä pääni kuvattiin. Kuvista selvisi syy oireisiin ja siihen, miksi olin tuntenut helpotusta matkalla sairaalaan. Olin saanut aivoinfarktin, jonka aiheutti aivoihini kulkeutunut tukos. Kuvista lääkäri päätteli, että automatkalla sairaalaan tukos oli pirstoutunut kappaleiksi. Se oli suuri onni, koska muuten tuho olisi voinut olla paljon massiivisempi.

Yritin infarktin jälkeen turhankin raivokkaasti todistaa, että pystyn vaikka mihin.

Jäin sairauslomalle ja minulta kiellettiin autolla ajaminen kolmeksi kuukaudeksi. Parin viikon kokoaikaisen sairausloman jälkeen olin osa-aikaisella sairauslomalla useita kuukausia. Olin valtavan väsynyt, mutta muuten oloni oli suhteellisen normaali.

En osannut vain olla ja levätä, kaipasin leipurin käsilleni tekemistä. Halusin todistaa, että toivun pikavauhtia ennalleni. Olin kuitenkin nuori. Ajattelin, etteivät alle 40-vuotiaat vuotiaat saa aivoinfarkteja.

Ostin kotiin savea ja aloin työstää sitä. Olin aikaisemmin käynyt ystäväni innoittamana dreijauskurssin ja tehnyt keramiikkaa Porvoon työväenopistolla. Nyt minulla oli aikaa tutustua saveen syvemmin.

Se tuntui heti tutulta. Nautin erityisesti siitä, kun pääsin lasittamaan ja leikkimään väreillä. Juuri tällaista luovuutta olin kaivannut elämääni. Saven käsittely myös rentoutti ja auttoi minua kuntoutumaan. Aluksi jaksoin työskennellä vain lyhyissä pätkissä, mutta vähitellen kuntouduin ja tein töitä aina vähän pidempään.

Aloin tehdä astioita ja postasin niistä kuvia Instagramiin. Yllätyin, kun sain kiinnostuneita yhteydenottoja, joissa kyseltiin mahdollisuutta ostaa keramiikkaani. Alussa käytin tuttavan polttouunia. Kun työtilauksia tuli lisää, päätin hankkia itselleni oman uunin. Työhuone löytyi kodin naapurista.

Palasin sairauslomalta leipurin ammattiin vähitellen, mutta keramiikasta oli tullut kirjoittamisen ohella yksi ammatti lisää.

Yritin infarktin jälkeen turhankin raivokkaasti todistaa itselleni ja muille, että toivun pikavauhtia ja pystyn vaikka mihin. Palasin leipomoon ja otin samalla vastaan isojakin tilaustöitä, vaikka olisi varmasti ollut järkevää hidastaa tahtia.

Nyt olen oppinut, että elämään ja työhön voi suhtautua myös vähän rennommin. Kun sen pitää mielessä, ei tule vedettyä övereitä.

Useinhan juuri intohimoiset ihmiset palavat loppuun, koska heistä työ vain on niin kivaa.

Ihminen on kuin savi. Sitä ei voi taivuttaa mihin tahansa.

Uuden oppiminen pitää mieleni virkeänä. Toisaalta olen huomannut, että voin soveltaa monia aikaisempia taitojani uusiin. Taikina ja savi ovat kaksi aivan eri materiaalia, mutta niitä yhdistää käsityöläisyyden ote. Vuodet valtionhallinnossa eivät nekään menneet hukkaan. Siellä sain valtavasti perspektiiviä elämään ja opin kohtaamaan erilaisia ihmisiä.

En joutunut luopumaan mistään, kun ryhdyin käsityöläiseksi ja taiteilijaksi. Ehkä meillä olisi nyt isompi kesämökki, mutta ilmankin sitä lomailee mainiosti.

En tunne menettäneeni mitään. Ammatinvaihto toi onnellisuuden elämääni, enkä ole koskaan haikaillut takaisin valtionhallinnon töihin.

Kaisa Johansson työskentelee keramiikkapajalla useamman kerran viikossa, pääasiassa iltaisin ja muuna vapaa-aikana. ”Samalla rauhoitun hiljaisuuteen”.

Kun olen verstaallani, haluan olla ihan hiljaa – en kuuntele musiikkia tai radiota, nautin vain hiljaisuudesta.

Jos jotain ääntä kuuluu, se on hiljaista hihkuntaa: ’Hih, onnistuinpas!’ Joskus minun on saatava jakaa tunne jonkun kanssa, silloin soitan ystävälle. Tai sitten vain keitän kahvit ja katselen työni jälkeä.

Uskon, että paras luomisvoiman moottori on viedä ajatuksilta kaikki ärsykkeet. Se on sama ilmiö kuin jos lapsen padista loppuu peliaika ja hänen maailmansa romahtaa hetkeksi. Mutta sen jälkeen tyhjyys alkaa täyttyä kaikella, mitä mielikuvitus alkaa lapsen päässä synnyttää. Sitten hän jo hyppää tuolilta ja pinkaisee johonkin.

Kun on vain tyhjä tila, hiljaisuus ja pala savea, luovuudella on tilaa tehdä oma osuutensa.

Keramiikka on Kaisan intohimo. Hänelle riittää, että keramiikan myynti kattaa materiaalikulut sekä polttouunin lainanlyhennyksen.

Uskon, että moni on voinut hylätä haaveensa ympäristön paineiden vuoksi. Minulla oli tuuri, että rinnallani on yrittäjäpuoliso. Hänen oli helppo ymmärtää haluani ottaa elämä omiin käsiini. Minun ei tarvinnut tehdä suurta päätöstä yksin.

Keramiikka saa mieluusti olla se kakkosammatti, tai kolmosammatti leipomisen ja kirjoittamisen jälkeen. Tienaan sen verran, että elättäisin tuloillani itseni lisäksi myös lapseni. Mutta toki kahden aikuisen tulot ovat helpottaneet uranvaihdosta ja mahdollistavat esimerkiksi matkustelun ja sen, ettei joka penniä tarvitse laskea.

En usko, että luovuus ja tehokkuus kulkevat kovin hyvin käsi kädessä. Mieluummin teen keramiikkaa puhtaasta intohimosta, kunhan saan myynnistä sen verran, että katan sillä materiaalikulut ja polttouunin lainanlyhennyksen.

Oikeastaan elämä ei olisi voinut mennä paremmin, koska mikään ei ole niin tuhoavaa kuin toimia itseään vastaan. Siinä mielessä ihminen on kuin savi, sitä ei voi väkisin taivuttaa mihin tahansa.

Jos savea vie sen omaa tahtoa vastaan, savi kertoo sen ehkä vasta kuivuessaan tai polttouunissa, jossa se murtuu tai vääntyy kuten itse haluaa. Niin voi käydä myös ihmiselle, jos ei kuuntele omaa sisäistä ääntään ja kulje sitä polkua, jota sydän yrittää monin viestein osoittaa.

Kommentoi »