Elämään on kuin varkain hiipinyt täydellisyyden vaade. Se alkaa jo aamusta, kun päivä pitäisi käynnistää vihersmoothiella ja chia-puurolla. Töissä odotetaan huippusuoritusta ja illan crossfit-treeneissä otetaan viimeiset mehut irti kropasta. Kotona odottaa konmaritus sekä puoliso, joka ansaitsee sinut hyväntuulisena ja pirtsakkana. Kuulostaako tutulta?

Äkkiseltään parhaansa yrittäminen ei tunnu kovin vakavalta. Mitä haittaa on herkkulakosta tai siitä, että päättää kesän lopuksi olla maratonkunnossa? Ei mitään, jos tavoite toteutuu. Kun saavutamme päämäärän tai ylitämme itsemme, kehossa tuntuu lämmin läikähdys. Onnistumiset ilahduttavat ja kannustavat eteenpäin.

Läheskään aina niin ei kuitenkaan käy. Mitä korkeampia tavoitteita itsellemme asetamme, sitä enemmän on myös epäonnistumisen mahdollisuuksia. Repsahdus karkkihyllyn tai kokouspullan kohdalla aiheuttaa morkkiksen. Tai kun tavoitteena on juosta puolimaraton alle kahteen tuntiin, viiden kilometrin sunnuntailenkki tuntuu nololta epäonnistumiselta. Illalla sängyssä harmittaa, kun tuli hyvistä aikeista huolimatta karjaistua kiireessä lapsille.

Kun mieli kiertyy tavoitteiden ja epäonnistumisten ympärille, ei hoksaa olla onnellinen asioista, jotka sujuvat hyvin. Milloin viimeksi kiitit itseäsi siitä, että jaksoit työpäivän jälkeen käydä kaupassa tai kävellä koiran kanssa?

Jatkuvat epäonnistumisen kokemukset nakertavat elämäniloa, sanoo filosofi ja tietokirjailija Juha T. Hakala. Hän kiinnostui täydellisen elämän tavoittelusta parisen vuotta sitten, kun hän kiinnitti huomiota kotinsa ohi lenkkeilleeseen mieheen.

– Oli yksi kesän harvoista helteisistä päivistä. Juoksijan varustus oli viimeisen päälle hieno, mutta hän oli selvästi huonossa hapessa. Pelkäsin hänen pyörtyvän siihen paikkaan.

Juoksija jatkoi matkaansa, mutta näky jäi vaivaamaan Hakalaa. Pari päivää myöhemmin hän kuuli radiosta haastattelun, jossa työterveyslääkäri kertoi tapaavansa vastaanotollaan yhä useammin uupumuksen rajalla sinnitteleviä ihmisiä. Väsymyksen syynä ei läheskään aina ollut lääkärin mukaan työ vaan vapaa-aika.

Hakala päätti selvittää, millainen yhteiskunta saa meidät puskemaan itsemme joka suhteessa kohti parempaa. Havainnoista syntyi viime syksynä ilmestynyt, ääriyhteiskunnan ilmiöitä peilaava Kohtuuden kirja.

Hakala on puhunut riman laskemisesta aiemminkin. Työpaikallaan yliopistossa hän on vetänyt työpajoja opiskelijoille, joilla on vaikeuksia saada gradu tehtyä. Usein syynä on liian korkeiden tavoitteiden aiheuttama ramppikuume. Tekstiä alkaa syntyä, kun odotukset lasketaan mahdollisimman alas, rimaa hipoen saatuun hyväksyttyyn arvosanaan.

Miten meistä tuli täydellisyyden tavoittelijoita? Juha T. Hakalan sormi osoittaa työelämään.

– Suuri osa suomalaista tekee työtä aivoillaan, eikä töistä irtaantuminen onnistu konttorin oven sulkemalla. Aivot jatkavat surraamista työajan jälkeenkin.

Hakala on huomannut, että varsinkin kiireisimpinä aikoina työasiat tulevat uniin asti. On vaikea hidastaa ja luopua suorittamisesta vapaa-ajalla, kun siitä on tullut työelämän normi.

Työelämää kritisoi myös professori Juha Siltala tuoreessa kirjassaan Keskiluokan nousu, lasku ja pelot. Kun työelämästä on tullut epävarmaa, hallinnan tunnetta haetaan muualta. Ahkera työnteko ei takaa ylennystä eikä pitkää leipää, joten on helpompi treenata triathlonille tai lähteä viikoksi aurinkoon joogaamaan. Silloin menestyminen on, ainakin teoriassa, omissa käsissä. Samalla kasvaa myös fyysinen kunto ja vastustuskyky, joiden avulla jaksaa paahtaa töissä entistä intensiivisemmin.

Sitten on vielä sosiaalinen media. Meillä jokaisella on siellä ystäviä, jotka leipovat lapsilleen upeita syntymäpäiväkakkuja tai jakavat kuvia sisustuslehtikelpoisesta kodistaan. Oma elämä tuntuu niiden varjossa nukkavierulta.

– Ajattelemme helposti, että onnellisuuden mitta on siinä, mitä näkyy ulospäin. Mutta hieno omakotitalo ja maastoauto voi olla pelkkä ohut kuori, ei todistus onnistumisesta elämässä, Hakala muistuttaa.

Ruotsissa tehdyssä tutkimuksessa selvisi, että upeita koteja esittelevän Sköna Hem -lehden lukeminen aiheutti osalle naisista masennusoireita. Viimeisen päälle hiottujen ja lavastettujen kuvien kontrasti omaan elämään oli niin suuri, että lukijat tunsivat epäonnistuneensa.

Kohtuullistamisen ydin onkin tässä. Se ei tarkoita laiskottelua eikä työn tai harrastusten hylkäämistä. Kohtuullistaja asettaa rajansa niin, että jaksaa paremmin ja voi olla tyytyväinen elämäänsä.

Rimaa voi ja kannattaa laskea. Jotkut asiat vaativat täyden huomion, mutta monissa hommissa seiskan suoritus on riittävä. Se on tulevaisuutta ajatellen myös järkevää. Tavoitteet voivat uuvuttaa – varsinkin, jos niillä yritetään paikata vääriä asioita.

Yrittäjä Sanna Wikströmillä on tästä omakohtaista kokemusta. Ennen huippusuositun Hidasta elämää –nettisivuston perustamista hänen arkensa täyttivät menestyksen ulkoiset tunnusmerkit: oli hyvä työ, paikka yrityksen johtoryhmässä ja design-kalusteilla sisustettu koti Helsingin keskustassa.

– Löysin itseni itkemästä kaiken sen keskeltä. Saavutukseni olivat hienoja, mutta eivät tehneet onnelliseksi.

Wikström jätti työnsä ja lähti etsimään uutta suuntaa. Syntyi nettisivusto, joka on vuosien varrella laajentunut verkkokursseiksi ja kirjasarjaksi. Hommia riittäisi, mutta kahden pienen lapsen äiti on päättänyt tehdä töitä vain neljänä päivänä viikossa, seitsemän tuntia päivässä.

Wikström sanoo, ettei hänellä yrittäjänä ole varaa paiskia pitkiä päiviä ja täysiä työviikkoja. Uusia ideoita ei synny, ellei alitajunnalla ole aikaa levätä.

Hän on huomannut, että viikon viimeisenä työpäivänä mieleen jääneet kysymykset ratkeavat usein melkein itsestään maanantaiaamuun mennessä. Ja kun työaikaa on vähemmän, huomio kiinnittyy suuriin linjoihin ja oikeasti tärkeisiin asioihin.

Hän uskoo, että liian kova tahti ei ole yritystenkään etu.

– Kun ihmisellä on aikaa pysähtyä itsensä äärelle, hän huomaa vahvuutensa. Mikä on sen tehokkaampi työntekijä kuin ihminen, joka löytää elämäntehtävänsä ja pääsee toteuttamaan sitä.

Hakala, Siltala ja Wikström ovat kaikki huolissaan jaksamisestamme. Jatkuva parhaaseen pyrkiminen uuvuttaa meidät. Yhä useampi masentuu eikä selviä edes arkisista asioista. Se näkyy jo nyt Kelan julkaisemista mielialalääkkeiden käyttäjiä koskevista tilastoista. Vuonna 2009 mielialalääkekorvauksen saajia oli 968 000, viime vuonna heitä oli jo yli miljoona.

– Jatkuvan kasvun ideologia on tullut tiensä päähän. Emme voi olettaa, että ihmisten ja maapallon rajallisilla resursseilla voidaan päästä aina suurempaan. 

Uusien tavoitteiden sijaan huomio kannattaa kiinnittää siihen, mitä hyvää elämässä on. Vertailu ei kannata, sillä jollakin on aina uudempi auto, paremmin hoidettu piha tai enemmän aikaa urheilla kuin sinulla.

Pysähdy hetkeksi tutkailemaan elämääsi. Tulevatko paineet pomolta tai puolisolta vai ovatko tavoitteet sittenkin lähtöisin sinusta itsestäsi?

Mitä paremmin tunnistamme sisäisen puheemme, sitä neutraalimmin voimme siihen suhtautua. Kun pieni ääni käskee tavoittelemaan parempaa urheilusuoritusta tai tekemään vielä yhden homman ennestään kiireisen päivän aikana, sen voi komentaa olemaan hiljaa. Tässä mielessä onnellisuus on myös valinta.

Käännä katse tähän hetkeen. Laulavatko linnut, paistaako aurinko? Kun onnea etsii kiitollisuudesta ja itsensä sisältä, tyytymättömyys helpottaa. Ulkopuolisissa saavutuksissa mieli on jatkuvasti levoton: maratonin maaliviiva on hädin tuskin ylitetty, kun ajatuksiin astuvat jo uudet tavoitteet.

Juha T. Hakala on kokeillut riman laskemista myös omassa elämässään. Kun jatkuva kiire ja uudistukset söivät työn iloa, hän neuvotteli osittaisen palkattoman vapaan yliopistolta.

– Kuinka ollakaan: uskallus ja omien suoritusten tason perusteltu laskeminen auttoivat. Työn tekemiseen ja elämään ylipäätään tuli rentoutta, joka johti myös hyviin tuloksiin.

Hyvä elämä on muutakin kuin huippusuorituksia. Toisinaan sinne päin on aivan riittävän hyvä.