Muhkeiden kukkahattaroiden koristamat oksat kohoavat korkealle ihmisten päiden yläpuolelle. Valo siilautuu mäntyjen latvustojen läpi terälehdillä leikkiviksi läikiksi. Kesäkuun alussa Haagan Alppiruusupuistossa Helsingissä alppiruusujen ja atsaleoiden kukinnassa on meneillään huippuhetket. Aurinkoisena ja lämpimänä päivänä upeaa kukkaloistoa kiertelee ihastelemassa paljon väkeä, kapeimmissa kohdissa välillä jonoksi asti. Kännykkäkamerat laulavat, kun jokainen haluaa säilöä itselleen siivun ylenpalttisesta kukkaloistosta.

Kasvinjalostaja Anu Väinölä kulkee tottuneesti puistoa risteileviä pitkospuupolkuja ja hiekkakäytäviä pitkin. Hän tuntee paikat kuin omat taskunsa, sillä Alppiruusupuisto on ollut tärkeä osa hänen elämäänsä jo vuodesta 1986. Hän aloitti silloin muutaman vuoden kestäneen pestin nuorena tutkimusassistenttina Helsingin yliopiston alppiruusujen tutkimusprojektissa. Myöhemmin Anu on palannut puistoon työn merkeissä vielä moneen kertaan, vaikka pitkälle uralle kasvien parissa on mahtunut paljon muutakin – tällä hetkellä hänen tutkimuskohteenaan on rypsi.

Vuonna 1973 käynnistyneen alppiruusujen jalostusohjelman tavoitteena oli saada aikaan Suomen ilmastoon hyvin sopeutuneita ja eri väreissä kukkivia alppiruusuja. Alppiruusut valikoituivat jalostuskohteeksi siksi, että niiden kaltaisia näyttäviä ainavihantia kasveja oli suomalaispuutarhoihin ja -puistoihin ennestään saatavilla hyvin vähän. Useimmat ulkomailta tilatut puistoalppiruusut menestyivät hädin tuskin Etelä-Suomen rannikolla.

1980- ja 1990-lukujen vaihteessa alkoi myös kotimaisten atsaleoiden jalostustyö. Siinäkin Anu oli mukana, nyt isommassa roolissa kasvinjalostajana. Hänen jalostamiaan lajikkeita ovat esimerkiksi atsaleat ’Illusia’ ja ’Adalmina’.

– Atsaleoiden lehdettömiin pensaisiin puhkeavat kukat ovat minusta kuin kevään keijukaisia. Siksi valitsin niiden nimet rakkaista satukirjoista niin, että lajikkeiden kukat ovat samaa sävymaailmaa kuin kirjojen kannet.

Alppiruusujen jalostusohjelman johtajana toimi kasvinjalostustieteen professori Peter Tigerstedt, jonka isoisä oli perustanut Arboretum Mustilan Elimäelle vuonna 1902. Siellä kasvoi Suomen oloissa poikkeuksellisen kestäviä alppiruusuja, joita oli hankittu 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Keski-Euroopasta ja Koreasta. Niitä päätettiin käyttää jalostusohjelman emokasveina, etenkin maailman kestävimmäksi tituleerattua mustilanalppiruusua. Risteytystä varten hankittiin siitepölyä lajeista ja lajikkeista, joita pidettiin koristeominaisuuksiltaan kiinnostavina mutta ilmastollisesti arempina.

Kasvikehittelyssä taimia pitää koetella pitkään ja monessa paikassa. Vain sillä tavalla selviää, mihin niistä on. Tuoreille alppiruusuristeymillekin tarvittiin suuria koekenttiä eri puolilta maata. Yksi niistä löytyi Haagan kaupunginosasta Helsingistä, jonka pitkäaikainen, vuonna 1995 edesmennyt kaupunginpuutarhuri Pekka Jyränkö keksi, että koekenttä voisi toimia samalla myös kaupunkilaisten puistona.

Anu Väinölä tietää, että kaikille avoimen puiston ja koekentän ristisiitos on koko maailman mittakaavassakin poikkeuksellista.

– En ole koskaan kuullut vastaavasta. Latviassa on yksi yhdistetty koekenttä ja puisto, mutta sekään ei ole tällä tavalla aivan kaupungin keskellä.

Vuonna 1975 perustetusta Alppiruusupuistosta onkin tullut Helsingin suosituimpia nähtävyyksiä, joka muistetaan mainita turistioppaissakin.

Suuri osa taimista istutettiin Haagassa suoraan metsäpohjaan. Se oli luonnonvaraista suota, jossa kasvoi valmiiksi jo alppiruusujen kotimaisia sukulaisia suopursuja. Anu Väinölä kertoo, että atsaleoita varten paikalle tuotiin maata muualtakin, mutta se osoittautui aivan rikkaruohottuneeksi. Myöhemmin tutkimuksessa havaittiin, että atsaleoidenkin taimet tuntuivat viihtyvän pelkässä metsäpohjassa parhaiten.

Tutkijat toivoivat kylmiä talvia tutkimusjaksolle, jotta rodojen talvenkestävyys selviäisi nopeasti ja kehnosti kestävät lajikkeet voisi karsia pois jo alkuvaiheessa. Niinpä pikku taimet istutettiin maahan hyvin tiheästi: alppiruusut 50 sentin välein, vaikka suositeltava taimiväli suurikokoisilla lajikkeilla on jopa kaksi metriä. 1980-luvun puolivälin aikoihin sattuikin useita poikkeuksellisen kovia pakkastalvia, jotka karsivat taimimäärää.

– Muistan, kuinka ensimmäisenä kesänäni kiertelin täällä ja ajattelin, että tuhlaanpa nyt yhden filmirullan kasvien kuvaamiseen, koska en ehkä enää koskaan palaa tänne. Vähänpä tiesin, että tästä tulee elämäntyöni, kestoprojekti, johon aina vain palaan, Anu hymyilee.

Jalostusohjelma oli menestys, joka toi suomalaisille puutarhaharrastajille roppakaupalla lisää kiitollisia alppiruusuja ja atsaleoita. Yksi uusista lajikkeista, ruusunpunakukkainen ’Haaga’, nimettiin koekenttänä palvelleen puiston mukaan. Toinen jalostusohjelmassa syntynyt lajike, vaaleanpunakukkainen ’Pekka’, sai nimensä yhdistetyn koekentän ja puiston ideoineelta kaupunginpuutarhuri Jyrängöltä. Muita tunnettuja Haagassa ja muilla koekentillä jatkoon valikoituneita lajikkeita ovat esimerkiksi ’Helsingin Yliopisto’, ’Mikkeli’, ’P.M.A. Tigerstedt’, ’Hellikki’ ja ’Kullervo’.

Siinä missä tavallisen puistossa kulkijan huomio keskittyy henkeäsalpaavaan kukkarunsauteen, kasvitutkija bongailee niiden lisäksi, mitä kasveja kunkin alppiruusun synnyttämiseen on käytetty. Anu hivelee vaaleanpunaisin kellokukkiin sonnustautuneen ’Kullervo’-alppiruusun oliivinharmaita, alta hieman karvaisia lehtiä ja kertoo, että ominaisuus on periytynyt yakushimanalppiruusuristeymältä, joka oli lajikkeen emokasvi.

– Huomaatko, kuinka ’Hellikki’ on selvästi muita nukkaisempi ja sen terälehtien reunat ovat röpelöiset. Sen äiti on taas nukka-alppiruusun risteymä.

Anu muistaa yhä, kuinka alppiruusujen taimet olivat 1980-luvun lopulla puistossa niin matalia, että hänen piti usein kumarrella alas kuvatakseen kukkia läheltä. Nyt suurimmat alppiruusut ovat puumaisia, ja niiden paksuilla rungoilla on mittaa parhaimmillaan kuutisen metriä. Atsaleat ovat pienikasvuisempia ja nuorempia, mutta nekin ovat venyneet miehenmittaisiksi. Korkealla killuvia kukintoja katsellessa pitääkin ahkerasti notkistella niskaa – tai siirtyä ihastelemaan kukkarunsautta jollekin puiston näköalatasanteelle. Sinne kiivettyään Anukin kaivaa kameransa vihdoin esiin ja napsii tuoreimmat kuvat kukkaröyhystä.