Maailmansota riehui hurjana muualla Euroopassa, kun valtioneuvos ja innokas puulajiharrastaja Axel Fredrik ­Tigerstedt istutti ensimmäiset purppurapihtojen taimet Elimäelle Mustilan kartanon multaan vuonna 1915.

Reilussa sadassa vuodessa taimista on kasvanut yli 30-metrisiä mahtipuita. Ne ovat todistaneet ympäröivän maiseman muutoksia tavallisesta mäntymetsästä maailmanluokan arboretumiksi, jossa kasvaa noin 250 puulajia ja yli 100 alppiruusulajiketta. Samassa ajassa Venäjän keisarikunnan autonomisesta osasta on tullut Suomen itsenäinen tasavalta.

Nykyään Mustilassa kasvaa purppurapihtoja jo kolmessa sukupolvessa. Yhtä monta Tigerstedtien sukupolvea on vaikuttanut puulajipuiston ja samalla koko Suomen puutarhakulttuurin kehitykseen.

– Isoisän ottaessa kartanon haltuunsa paikalla kasvoi huonokuntoista mäntymetsikköä. Rajujen harvennusten jälkeen se näytti hänestä niin ankealta, että hän päätti istuttaa alueelle uusia puita, Tigerstedtin pojanpoika Peter Tigerstedt kertoo.

Viime vuosisadan alussa puulajikokoelmat olivat Suomessa pienoinen muoti-ilmiö varakkaiden herrojen parissa. Samaan aikaan Mustilan kanssa on perustettu esimerkiksi Karimaan puutarha Kokemäelle, Hörtsänän arboretum Orivedelle sekä Tammiston arboretum Karjalohjalle. Puutarhanhoito oli tuohon aikaan vain yläluokan harrastus, sillä Suomi kuului Euroopan köyhimpiin maihin. Torppien pihapiireissä kasvoivat kaalimaat. Humalasalot ja emäntien ikkunanaluspenkit olivat pitkään pihojen ainoita kaunistuksia.

Valtioneuvos Tigerstedtiä ohjasi kasvihankinnoissa kiihkeä kokeilunhalu sekä vankka hyötynäkökulma. Suomi oli noussut nopeasti metsäteollisuuden mahdiksi. Sahateollisuuden raaka-aineita olivat kotoiset havupuumme mänty ja kuusi. Tigerstedtiä kiinnostivat ”eksootit”, vierasmaalaiset puulajit, jotka voisivat sopia kotimaisten puiden lisäksi metsätalouden tarpeisiin.

– Isoisä tutki ilmastokarttoja ja tilasi kasviagenteiltaan niiden perusteella maailmalta puuvartisten lajien siemeniä paikoista, joiden lämpötilat ja sademäärät vastasivat mahdollisimman tarkasti meidän olosuhteitamme, Peter Tigerstedt muistelee.

Sopivia alueita löytyi esimerkiksi Itä-Karpaateilta ja Brittiläisen Kolumbian keskiosista, Korean vuoristoista sekä Venäjän Kaukoidästä Tyynenmeren tuntumasta. Kasvien hankintakeinot ovat pysyneet samoina kautta Mustilan historian, vaikka tiedonkulku on nopeutunut purjelaivojen aikakaudesta.

– Henkilökohtaiset kontaktit Mustilaa ­vastaavien ilmastoalueiden kasvitieteilijöihin ovat yhä tärkeitä. Isoilla siemenfirmoilla on harvoin kiinnostusta kylmänkestävien alkuperien keräykseen, Mustilan toiminnanjohtaja Jukka Reinikainen kertoo.

Kaikki kasvikokeilut eivät suinkaan ole olleet menestyksiä. Vaikka kokeiluun on yleensä valittu vain lajeja, joilla on katsottu olevan täydet edellytykset menestyä Mustilassa, vuosikymmenten aikana siellä on tuhoutunut lukuisia kasveja – jotkut täysin tuntemattomasta syystä.

– Joskus kokeilut menestyvät paremmin muualla kuin meillä. Pitkäneulaista keltamäntyä kasvaa aika monella puuharrastajalla, yleensä vielä meidän välittämistä siemenistä kasvatettuna. Mustilassa laji kuitenkin kuolee aina nuorena. Syytä tähän ei ole löydetty. Sadoista koetaimistamme on jäljellä vain yksi, noin kolmen metrin korkuiseksi kasvanut puu, arboretumin dendrologi Jaakko Saarinen ihmettelee.

Axel Tigerstedtin vanhin poika Carl Gustav alkoi toimia isänsä apuna arboretumissa jo 1910-luvulla, ja pikkuhiljaa kokeilujen lajivalikoima paisui entisestään eksoottisilla koristepuilla ja -pensailla. Niitä ­Tigerstedtit istuttivat arboretumin suojaisimmalle paikalle Etelärinteeseen. Vaikka suuri osa kasveista ei pärjännyt, monet vaahterat, korkkipuut sekä jalo- ja siipipähkinät kasvavat paikalla yhä. Kestäviksi osoittautuneiden kokeilujen sukulaisia on myöhemmin istutettu moniin muihinkin suomalaispuutarhoihin.

Carl Gustav oli innostunut myös englantilaisista ja skotlantilaisista metsäpuutarhoista. Hänen mielestään luonnonläheinen kerroksellinen woodland-tyyli sopisi hyvin Suomen olosuhteisiin. Onneksi tyylisuuntaukseen keskeisesti kuuluvat alppiruusut näyttivät viihtyvän havupuumetsien happamassa maassa. Ensimmäiset alppiruusut Mustilaan oli tilattu Pietarista jo 1900-luvun alussa.

C. G. Tigerstedt loi 1920-luvulla Mustilaaan ihanteidensa pohjalta Alppiruusulaakson, ”Puutarhataiteen koealueen”. Sen suunnittelijoiksi pestattiin aikansa kuuluisimpia nimiä, kuten Helsingin kaupunginpuutarhurina myöhemmin tunnetuksi tullut Bengt Schalin sekä Paul Olsson, jonka kädenjälki näkyy myös esimerkiksi Kultarannassa. Rhododendron-suvun kasvien lisäksi ­alueelle istutettiin myös alaskankleitonian, kolmilehtien ja sinikämmenten tapaisia, metsäoloissa viihtyviä luonnonperennoja eri puolilta maailmaa.

Toisen maailmansodan raskaat vuodet katkaisivat Suomen puutarhakulttuurin kehityksen alkuunsa, kun kaikki liikenevät maat ja voimat valjastettiin ruoan viljelyyn. Puistojen kukkapenkeissäkin kasvatettiin perunoita ja juurikkaita. Mustilan kartanon päärakennus muutettiin sotasairaalaksi. Talvisodan poikkeuksellisen kovat pakkastalvet tuhosivat suuren osan suomalaisista hedelmäpuukannoista ja saivat hävitystä aikaan myös Mustilassa. Arboretumin toiminta ei kuitenkaan keskeytynyt.

Talvi- ja jatkosotien välissä Mustilaan saapui uusia taimia, joiden joukossa oli muun muassa japaninmagnolia. Se tuli myöhemmin tunnetuksi ’Vanhana Rouvana’, jota pidetään Suomen kestävimpänä keväällä kukkivana magnoliana. Arboretumin satametrisen kivipolun rakentamisessa työskenteli myös sotavankeja.

Pakkastalvien koettelemukset nostivat esiin myös positiivisia piirteitä Mustilan kasvikokeiluista. Arboretumiin oli 1930-luvun alussa tilattu kokeiltavaksi Pohjois-Koreasta ohotanalppiruusun siemeniä, jotka osoittautuivatkin japaninalppiruusun isokokoiseksi muodoksi. Se oli ainoa alppiruusu, joka selvisi kovista pakkasista vaurioitta. Mustilanalppiruusuksi nimetystä kasvista tuli myöhemmin keskeinen tekijä suomalaiselle alppiruusujen jalostustyölle, jossa Tigerstedtien suvulla oli tärkeä rooli.

Mustilan arboretum siirtyi C. G. Tigerstedtin kuoleman jälkeen vuonna 1957 hänen kahdelle pojalleen Axelille ja Peterille. Axel Tigerstedt jatkoi kartanon isäntänä, Peter Tigerstedt teki uran kasvinjalostuksen professorina Helsingin yliopistossa.

– Opiskelin vasta metsänhoitajaksi, kun isäni sanoi minulle aivan viime hetkillään sairaalassa, että jos sinusta joskus tulee kasvinjalostaja, niin yritäpäs risteyttää alppiruusuja. Niiden kanssa et voi epäonnistua. Nuo sanat palautuivat mieleeni vasta paljon myöhemmin. Aloin opiskella jalostamista oppi-isäni Bengt Schalinin kanssa. Hän oli perehtynyt aiheeseen Helsingin kaupunginpuutarhurina.

Peteri Tigerstedtin aloitteesta vuonna 1972 käynnistyi talvenkestävien alppiruusujen jalostustyö, jonka pohjana oli juuri mustilanalppiruusu sekä monia muita Mustilassa kestäviksi havaittuja alppiruusuja. Jalostuksessa syntyneitä lukuisia lajikkeita kuten ’Pohjolan Tytär’, ’Elviira’ ja ’Haaga’ on istutettu moneen suomalaiseen puutarhaan 1990-luvulta lähtien.

Nykyään Mustilan lajirunsaus kiinnostaa tutkijoita etenkin ilmastonmuutoksen kannalta. Kun kasvuolosuhteet muuttuvat, suomalaisissa puutarhoissa ja viherrakentamisessa saattaa vielä tulla tarvetta euroopan- ja valkopyökin kaltaisille kasveille, joiden ei aikaisemmin ole ajateltu menestyvän täällä.

– Sadan vuoden aikana kiinnostus Mustilassa on siirtynyt metsäteollisuuden havupuista viherrakentamisessa käytettäviin lehtipuihin. Tarvitsemme lisää vaihtoehtoja, jos moni nykyisiä kaupunkipuita koskeva uhkakuva toteutuu. Ilmastonmuutoksen vuoksi sopivia lajeja voisi etsiä entistä etelämpää, Jukka Reinikainen uskoo.

Lähteet:Peter Tigerstedtin, Jukka Reinikaisen ja Jaakko Saarisen haastattelut, mustila.fi ja kulttuuriymparistomme.fi

Kuvat: Teija Tuisku ja Mustila arboretum