Omenapuun oksasta roikkuvan lampunvarjostimen kevyet muovihelmet heilahtelevat tuulen vireessä verkkaisesti toisiaan vasten ja helisevät vienosti. Eve Antikainen istuu penkille puun alle ja henkäisee syvään.

– Tämä on meditointipaikkani. Kun aurinko paistaa omenapuun lehvästöön, ilma on tulvillaan vihreää valoa. Tässä istuskellessa tulee hyvä fiilis.

Rakkaalta rauhoittumispaikalta avautuvat myös hyvät näkymät puutarhaan, jonka rehevästi kukkivien perennapenkkien reunat on muovailtu luovasti kaartuviksi. Kukka-alueiden keskellä on laaja nurmialue. Eve kanttaa lapion avulla perennapenkkien reunat siisteiksi kahdesti kesässä.

– Reunuskivet olisivat minusta ihan kivat, mutta ne eivät vain toimi meillä. Penkit laajenevat koko ajan, joten reunuksia pitäisi olla jatkuvasti siirtelemässä. Mies joskus naljailee, että kasveissakin olisi hyvä olla renkaat alla, kun vaihtelen niiden paikkoja niin usein, hän nauraa.

Eve muutti Suomeen vuoden 1993 alussa opiskelemaan markkinointia ja ulkomaankauppaa. Hän on lähtöisin Virosta, jossa on perinteisesti vahva puutarhakulttuuri. Even perhe, kuten kaikki muutkin Neuvosto-Virossa, viljeli ahkerasti siirtolapuutarhassaan noin 20 kilometrin päässä kotoa Tallinnasta. Tuohon aikaan tavallisilla kansalaisilla ei oikeastaan ollut muita vaihtoehtoja kuin kasvattaa kaikki itse.

Eve muistaa yhä, millaiselta pakkopullalta puutarhanhoito silloin tuntui. Hän ajatteli lapsena, ettei ikinä halua omaa puutarhaa.

Reilu parikymmentä vuotta myöhemmin Eve istuu kotitalonsa viihtyisällä kuistilla ja selailee paksua kuva-albumia, jonka sivuille on tarkasti dokumentoitu varkautelaisen omakotitalotontin valtava muutos. Eve ja hänen miehensä muuttivat vuonna 1980 rakennettuun tiilitaloon maaliskuussa 2003. Saman vuoden kesän kuvissa aukealla pihalla näkyy muutama omenapuu, mäntyjä ja paljon marjapensaita, tarkalleen ottaen kokonaiset 26 kappaletta. Nyt pensaista on jäljellä enää yksi.

– Kun tulin tänne ensimmäisen kerran, jotenkin vain tiesin heti, mitä puutarhalle pitäisi tehdä. Luulen, että jos olisin silloin kertonut miehelleni visiostani, emme ehkä koskaan olisi ostaneet koko taloa. Olemme joutuneet tekemään työtä tämän kaiken eteen, mutta nyt kasvit alkavat olla oikeilla paikoillaan.

Eve ei oikein itsekään tiedä, mistä puutarhainnostus lopulta syttyi. Hän muistaa vain, että alusta lähtien hänellä oli selvä kuva, mitä herukkapensaiden armadan tilalle tulisi istuttaa: vapaasti soljuvia perenna- ja pensasryhmiä sekä kauniisti kukkivia pikkupuita. Laajojen perenna-alueiden ilmeen hän viimeistelisi yhteneväisillä matalien reunuskasvien rimpsuilla, aivan kuten äidin puutarhassa Virossa.

– Huomasin, että lapsuuteni siirtolapuutarha oli ollut minun puutarhakouluni. Osasin vanhasta muistista kasvattaa vihanneksia ja valita sopivia kasveja kukkapenkkeihini. Reunuskasvisuosikkini kaunokaiset ja varjorikot ovat suoraan äidin peruja.

Myöhemmin Eve opiskeli puutarhanhoitoa ja -suunnittelua työn ohella.

Puutarhan uusi ilme alkoi hahmottua alue kerrallaan. Alkuun Eve perusti useita pieniä kukkapenkkejä, mutta pian hän yhdisteli ne isommiksi kokonaisuuksiksi. Tontin hiekkamoreenimaa aiheutti välillä päänvaivaa, koska siinä on runsaasti kiviä. Monet murikoista olivat liian suuria siirrettäväksi, joten Eve on joutunut muokkaamaan suunnitelmiaan niiden sijainnin mukaan.

Antikaiset päättivät kaataa loputkin pihan männyt, kun yksi niistä kaatui vanhan paviljongin päälle. Eve on istuttanut niiden tilalle pienempiä puuvartisia lajeja.

Omenapuun alla olevan yksinäisen mietiskelypaikan lisäksi Even lempipaikka on villiviinin verhoamassa paviljongissa, jonka katossa roikkuu kristallikruunu. Tämä paikka on tarkoitettu viini- ja samppanjalasien kilistelyyn ystävien kanssa. Even mielestä puutarhan parhaita puolia on se, että siitä voi nauttia seurassa.

Perennojen joukossa kasvavat puuvartiset lajit tuovat kokonaisuuteen ryhtiä ja muotoja. Eve suosii perinnelajeja, sillä ne ovat kestäviä ja helppohoitoisia. Rakkaimmat kasvit kantavat muistoja tärkeistä ihmisistä ja puutarhoista. Varsinkin alkuaikoina Eve sai monia kasveja äitinsä ja siskonsa puutarhoista Virosta. Muhkeana kukkiva talonpoikaispioni on tupaantuliaislahja ystävän puutarhasta. Se on ainakin 60 vuotta vanhaa ja sitkeää paikallista kantaa ja kukki jo ensimmäisenä kesänään.

– Olen jakanut äitini varjorikkoa monelle ystävälleni täällä Varkaudessa. Tuntuu hyvältä jakaa niin hyväsydämisen ihmisen muistoa kasvien muodossa.