Helakanpunaiset sammalleimut ryöppyävät somalle siirtolapuutarhamökille johtavan polun molemmin puolin, huolellisesti leikatut omenapuut ja marjapensaat valmistautuvat kypsyttämään satoaan, syreenien oksat notkuvat kukkaterttujen painosta. Matalat pensasaidat jättävät hyvin hoidetut istutukset ohikulkijoiden ihailtaviksi. Joku siirtolapuutarhuri kuopsuttaa antaumuksella kasvimaallaan, toinen kattaa iltapäiväkahvia pihapuun varjoon. Lapset juoksentelevat leikeissään kapeilla hiekkateillä.

Jos Helsingin kaupungin pitkäaikainen puutarhaneuvoja ja siirtolapuutarhaliikkeen äiti Elisabeth Koch (1891–1982) kulkisi kotikaupunkinsa vanhoissa siirtolapuutarhoissa nyt jonakin alkukesän lämpimänä päivänä, hänen kasvoilleen kohoaisi varmasti tyytyväinen hymy. Siirtolapuutarhojen pikkuparatiisit ovat tänä päivänä ainakin yhtä suuressa arvossa kuin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, jolloin ensimmäiset niistä rakennettiin.

Elisabeth Koch teki valtavan työn suomalaisten puutarhojen hyväksi, mutta hänen nimensä ei ole niin tunnettu kuin saman aikakauden puutarhasuunnittelun suurmiesten Bengt Schalinin tai Paul Olssonin. Syytä on kenties sukupuolessa, jos siinäkin, että tuohon aikaan miehet suunnittelivat loisteliaita kartanopuutarhoja ja muita suureellisia kokonaisuuksia, mutta Elisabeth Koch toi tyyliä tavallisille helsinkiläisille – siirtolapuutarhapalstoille, omakotitalotonteille, kerrostalopihoille ja Puu-Käpylän tapaisten työväenkortteleiden katunäkymiin.

Kirjojensa kautta hänen puutarha-ajatuksensa levisivät myös muualle Suomeen. Koch korosti, että pienen ihmisen puutarhan mittakaavan oli mukauduttava muuhun ympäristöön. Oma puutarhani -teoksessaan hän valotti ajatuksiaan näin: ”Se istutusjärjestelmä, joka soveltuu kaupungin puistoihin tai laajan, suuren herraskartanon edustalle, ei sovellu pieneen kotipuutarhaan.” Vaikeina lama- ja sota-aikoinakin hän muistutti, että ihmiset tarvitsevat myös kukkia vastapainoksi maailman synkille ja onnettomille asioille.

Elisabeth Koch syntyi Helsingissä keskiluokkaisen kaupunkilaisperheen esikoiseksi. Hän kiinnostui jo varhain kasveista ja puutarhoista. Isä Konstantin Koch neuvoi kirjeissään kouluikäistä ”pientä puutarhamestariaan” lähtemään kävelyille ihailemaan vaikkapa kasvitieteellisen puutarhan kasvillisuutta.

Tyttären myöhempi uravalinta herätti kuitenkin suvun parissa hämmästystä, olihan hän kaupunkilaistyttö, jolla ei ollut omaa maata. Koch kuitenkin suoritti puutarha-alan opintonsa Karjaalla ruotsinkielisessä Högvallan kotitalous- ja puutarhakoulussa 1911–12. Ajan hengen mukaan naiset opiskelivat puutarha-alaa erillään miehistä yhdistetyissä puutarha- ja talouskouluissa.

Valmistuttuaan Elisabeth Koch näki Puutarha-lehdessä ilmoituksen, jossa mainostettiin puutarha-arkkitehti Bengt Schalinin pitämää kuuden viikon kurssia puutarhapiirustuksessa ja -suunnittelussa Antreassa sijaitsevassa Järvilinnan puutarhakoulussa. Tuon kurssin myötä Kochista alkoi kehkeytyä puutarhasuunnittelun ammattilainen. Ensimmäiset työvuotensa hän työskenteli Marttayhdistyksen puutarhaneuvojana, puutarhaopettajana vanhassa oppilaitoksessaan sekä piti omaa suunnittelutoimistoaan. Vuonna 1924 Elisabeth Koch aloitti työn Helsingin kaupungin siirtolapuutarhaneuvojana. Siitä tuli hänen elämäntyönsä.

Puutarhaneuvojan työhön kuului niin siirtolapuutarhojen kuin yksittäisten palstojenkin suunnittelu, mutta myös viljelijöiden opastaminen esimerkiksi taimien tai siementen hankinnassa tai sopivien työkalujen valinnassa. Kerrottiin, että Kochilla oli aina aikaa kysyjille. Vuonna 1927 perustetussa Kumpulan siirtolapuutarhassa puutarhaneuvojalla oli alkuun jopa oma palsta, joka oli tarkoitettu esimerkiksi muille tarhureille.

Elisabeth Koch jakoi puutarhasuunnitelmissaan palstat ja tontit klassisesti kolmeen osaan: koristetarhaan, hyötytarhaan sekä hedelmä- ja marjatarhaan. Nykymittapuun mukaan merkittävä osa tilasta oli varattu hyötykasveille – tyypillisissä siirtolapuutarhasuunnitelmissa oli esimerkiksi kahdeksan omenapuuta, vielä useampi marjapensas sekä vihannesmaa, jonka laskettiin parhaassa tapauksessa tuottavan satoa koko talven tarpeiksi. Tämä kertoo, kuinka tärkeä rooli kotipihoilla ja siirtolapuutarhoilla oli kaupunkilaisten ruokahuollossa 1930-luvun pula-aikoina, sotavuosina sekä niitä seuranneena jälleenrakennuksen aikana.

Puutarhan piti kuitenkin tuottaa hyödyn lisäksi myös iloa, se ei ollut pelkkä terveellisten ruoka-ainesten kasvattamiseen tarkoitettu työleiri: ”Puutarha on kalustettava perheen jäsenten mukavuutta silmälläpitäen. Isoisälle tai -äidille hankitaan mukava lepotuoli, joka asetetaan sopivaan paikkaan, perheen äidille järjestetään keittiön portaan läheisyyteen työskentelynurkkaus, jossa hän lämpöisenä kesäpäivänä voi puhdistaa puutarhatuotteita, pestä astioita jne. Siten tulee myöskin perheenäiti oleskelleeksi ulkoilmassa tavallista enemmän. Kun perheenisä tulee kotiin raskaasta työstä, lukee hän varmaan mielellään sanomalehteään jossakin puutarhan rauhallisessa kolkassa.”

Lapseton puutarhaneuvoja kiinnitti paljon huomiota myös lasten hyvinvointiin ja varasi suunnitelmiinsa aina tilaa leikeille. Hän oli vakuuttunut puutarhamaisen asuinympäristön hyvää tekevästä vaikutuksesta sekä aikuisille että ihmistaimille.

Elisabeth Kochin opit sopivat yhä oman pihan suunnitteluun. Moderniin tyyliin hän ryhmitteli puutarhan osat omiksi huoneikseen. Talon edustan koristeistutukset näkyivät kadulle päin, tontin kulmaan ja sisääntuloon istutettiin porttipuu tai pari, jotta sisääntulosta saatiin mahdollisimman kutsuva. Houkuttelevan kulkuaukon saattoi muotoilla myös orapihlaja-aidan keskelle.

Kukkivia pensaita Koch käytti ihailtavan runsaasti. Syreeneillä, jasmikkeilla ja pensasruusuilla oli hänen suunnitelmissaan aina paikkansa. Takapihan puolella oli rauhallinen oleskelualue kukkapenkkeineen sekä tilaa hyötytarhalle. Esimerkiksi Oma puutarhani -kirjasta löytyy noin kymmenen puutarhasuunnitelmaa omakotitalotontille sekä istutussuunnitelmia perennapenkeille. Ne olivat tarkoitukseltaan kuin Ikea-tavaratalojen mallihuoneet, joiden sisustusta ei ole tarkoituskaan kopioida suoraan, vaan joista voi ammentaa ja soveltaa omaan käyttöön.

Kasvilajikkeiden suhteen Koch kuitenkin neuvoi tarhureita pysymään tiukkana. Jos suunnitelmassa luki tietty omenapuulajike, jaloruusu tai sulkaneilikkaa, niiden tilalle ei sopinut istuttaa mitä tahansa siemenpuita, villiruusuja tai ketoneilikoita, vaikka niitä olisi ollut helpommin saatavilla, koska ”Huvila- tai omakotipuutarha ei ole suuri, eikä ole niin paljon mahdollisuuksia saada aikaan kauneutta ja vaihtelua kuin isommissa puutarhoissa. Juuri siksi kotipuutarhan koristekasvit on valittava erityisen huolella… Asian edistämiseksi on omaksuttava pysyväksi iskulauseeksi: Ainoastaan paras lajike on kyllin hyvä kotipuutarhaan.”

Lähteet: Elisabeth Koch: Oma puutarhani (WSOY 1953), Maria Karisto, Taina Koivunen ja Antti Karisto: Kysykää Essiltä! Elisabeth Kochin puutarhat (Maahenki 2015)