Perinteiden tär­keys ja arvo mitataan silloin, kun niistä uskaltaa poiketa

Ystäväni Karin totesi kerran, että “allt som har hänt en gång är tradition”. Kaikki mikä on tapahtunut kerran, on perinne. Karin tarkoitti, ettei ole olemassa liian pientä syytä juhlistaa sitä, mikä on tärkeää eli ihmisiä ympärillämme.

Ihan kaikesta ei tietenkään kannata tehdä perinnettä, mutta joulu on kyllä aikamoinen perin­teiden keskittymä. Perheessäni joulu on aina ollut pyhitetty suvulle ja sen tavoille. Vietämme joulu­aaton vuorotellen vanhempieni ja tätieni perheiden luona, mutta ennen sitä on vuorossa joulu­lahjojen hankinta, joka sekin on minulle tavallaan perinne.

En todellakaan kuulu niihin ihmisiin, jotka jo elokuussa löytävät täydellisen lahjan puolisolleen, siihen älykkyyteni ja keskittymiskykyni ei riitä. Aloitan lahjojen hankkimisen aina liian myöhään. Perinteisiini kuuluu laatia lahjabudjetti, joka ei koskaan pidä. Koska haluan olla luova, en voi hankkia sitä, mitä läheiseni toivovat – lahjanhan pitää paitsi olla täydellinen myös yllättävä!

Joululahjaperinteisiini kuuluu myös paketointipalvelussa jonottaminen, sillä itsepaketoimani lahjat ovat pikemminkin loukkaus kuin ilon aihe. Siispä seison paketointijonossa hikisenä ja nääntyneenä niin pitkään, että aamulla ajettu sänki ehtii kasvaa joulupukin parraksi. Lopulta aaton­aattoyönä istun kirjoittamassa riimejä pakettikortteihin, sillä tiedättehän: perinne velvoittaa.

Ennen aaton tositoimia käymme äitini kanssa isovanhempieni haudalla. Sekin on perinne. Kerran äiti ajoi meidät ojaan tuolla reissulla. Herkullisen tilanteesta teki se, että vain kaksi minuuttia ennen ojaan päätymistä äiti naurahtaen kielsi minua ajamasta, koska keli vaati hieman kokeneemman kuskin. Ojaan ajosta ei onneksi ole tullut perinnettä, mutta kuski pysyy.

Kun jouluaatto viimein koittaa, isäni sytyttää pihaan jätkänkynttilöitä ja keittiössä lämpenee jokavuotinen tervetuliaisglögi samalla kuin äiti viimeistelee ruokaa höyryjunan elkein. Onneksi ruuanlaitto on sukujoulussamme kaikkien vastuulla, vaikkakaan minulta ei odoteta muuta kuin klassista ”gubbröraa” eli sillipöperöä. Taustalla soi jouluinen cd-levy iloisine jouluklassikoineen. Perinne on kohta 30-vuotias, sillä sama levy on soinut joka joulu 1990-luvulta lähtien.

Myöhemmin illalla joulupukki vilahtaa ikkunassa ja sen jälkeen lahjat ovat maagisesti ilmestyneet etuovelle. Vilahtavan joulupukin rooli kuuluu aina joko minulle tai pikkuveljelleni. Olemme veljeni kanssa myös vastuussa pakettikortteihin kirjoitettujen riimien lukemisesta sekä lahjojen jakamisesta.

Lämmin, mutta hektinen tunnelma rauhoittuu vasta, kun kaikki ovat käyneet pöytään ja saaneet lautaselleen niitä joulun perinteisiä: silliä, rosollia, perunoita, savustettua lohta ja graavisiikaa. Kaiken kruunaa snapsi laulun kera, ja voilà, jokavuotinen joulurauha on julistettu.

Minulle perinteitä pursuava joulu on onnellinen juhla, mutta rehellisesti sanottuna intensiivisyydessään toisinaan myös uuvuttava. Ymmärrän, että olen äärimmäisen etuoikeutettu ja onnekas, koska voin kokea jouluna niin henkistä kuin talou­dellista turvaa. Uusi jouluperinteeni voisikin olla jonkinlaista hyväntekeväisyyttä, ei vain rahan vaan myös ajan antamisen kautta, sillä minusta tuntuu, että olen jo saanut kaiken.

Perinteiden noudattaminen ei pitäisi olla auto­pilotilla lentämistä. Uskon, että perinteiden tär­keys ja arvo mitataan silloin, kun niistä uskaltaa poiketa: vain siten saa tietää toistaako samoja kaavoja vain toistamisen takia vai siksi, että niistä aidos­ti pitää.

Ja joskus perinteistä joutuu myös luopumaan, vaikka ei haluaisi. On vääjäämätöntä, että elämän armoton kulku, niin surulliset kuin onnelliset tapahtumat, vaikuttavat siihen, kuka saapuu joulupöytään tänä vuonna. Haluan kuitenkin uskoa, että yhden perinteen päättyminen on aina toisen alku. Sillä kaikki mikä on tapahtunut kerran, voi olla uusi perinne.