Ystäväpalvelu yhdisti Luwamin ja Tuulan, Ilkka ryhtyi perheiden varavaariksi – ”Saan tästä iloa ja lämpöä elämääni”

Hyvinkääläisen kerrostalokodin olohuoneen pöydällä on tarjolla kahta sorttia mehua, pikkupullia, viinirypäleitä… Kahvia tai teetäkin saisi. Luwam Tsegay, 26, on laittanut pöydän koreaksi mieluisaa vierasta, Tuula Juvaa, 69, varten.

Tuula ja Luwam ovat tunteneet toisensa kolmen vuoden ajan. Juuri Tuula oli lentokentällä vastassa, kun Luwam saapui perheenyhdistämisen kautta Eritreasta Suomeen miehensä Aradomin luo pariskunnan tuolloin kaksivuotiaan Filimon-pojan kanssa.

Sittemmin Tuula on tutustuttanut nuorta perheen­äitiä uuden kotimaan tapoihin, kulttuuriin ja kieleen. Tuula on vapaaehtoisena mukana Hyvinkään Punaisen Ristin maahanmuuttajien kotoutumisen tukiryhmässä ja SuomiKamu-toiminnassa.

– Tuula on minulle samalla äiti ja ystävä, Luwam sanoo.

Kahden hyvinkääläisnaisen aidoksi ystävyydeksi kasvanut tuttavuus on yksi esimerkki aina vain yleistyneestä ystävätoiminnasta.

Ystävätoimintaa tai -palveluita ovat perinteisesti tarjonneet erilaiset järjestöt ja yhdistykset. Aivan viime vuosina järjestöjen rinnalle on ilmaantunut myös yksityisiä yrityksiä, jotka tarjoavat muun muassa vanhuksille maksullista ulkoilu- ja juttuseuraa.

– Kaikille on tilaa, sillä kysyntää näille palveluille riittää, Suomen Punaisen Ristin sosiaalisen hyvinvoinnin koordinaattori Maaret Alaranta kertoo.

Ystävätoiminnan juuret ovat sota-ajassa. Toisen maailmansodan aikaan sotilassairaaloiden työn­tekijät huomasivat, että ne haavoittuneet, joiden luona kävi vierailijoita, toipuivat nopeammin kuin ne, joita ei kukaan käynyt tapaamassa.

Euroopassa Punainen Risti alkoi järjestää sairaaloihin vapaaehtoisia vierailijoita niille sotilaille, joiden omaiset olivat matkojen päässä.

– Sodan jälkeen ystävätoiminnan ideaa alettiin toteuttaa Suomessakin. SPR:n työ alkoi nimenomaan sairaalahoidossa olevista ikäihmisistä sekä syrjä­seutujen vanhuksista, joiden läheiset olivat muuttaneet työn perässä kaupunkiin tai ulkomaille, Maaret Alaranta kertoo.

SPR on kirkon ohella suomalaisen ystävätoiminnan pioneereja.

Sittemmin ystäväpalvelujen kirjo on kasvanut. Enää seuraa ei tarjota vain ikäihmisille, vaan myös kaveria kaipaaville työikäisille, nuorille ja lapsille. Kummi-isovanhemmat, kouluvaarit, mieskaverit ja erilaiset tukihenkilöt – kaikki ovat jonkin sortin ystävätoimintaa. Järjestöjen lisäksi myös yritykset, kuten Gubbe ja Seurana, ovat alkaneet tarjota ystävä­palveluja.

Viime vuosina myös erilaiset maahanmuuttajille suunnatut ystäväpalvelut ovat yleistyneet. Niiden tarkoitus on helpottaa kotoutumista ja suomen kielen oppimista.

– Kotoutuminen on yksi ystävätoiminnan tavoitteista. Toinen iso tavoite on yksinäisyyden hälventäminen, Alaranta sanoo.

Yksinäisyys vaikuttaa vahvasti hyvinvointiin, kertovat useat tutkimukset. Aihe on ollut paljon esillä myös julkisuudessa.

Lapsena koettu yksinäisyys jatkuu usein läpi aikuisuuden, jos kukaan ei puutu tilanteeseen ajoissa. Yksinäisyys vaikuttaa paitsi henkiseen hyvinvointiin myös fyysiseen terveyteen.

– Vastentahtoinen yksinäisyys näkyy esimerkiksi kohonneena riskinä sairastua sydän- ja verisuoni­tauteihin. Sitä voisikin verrata vaikutuksiltaan vaikkapa epäterveelliseen ravintoon, Maaret Alaranta sanoo.

Yksilölle yksinäisyys on tragedia, yhteiskunnalle iso kustannus.

Kyselytutkimusten mukaan yksinäiseksi itsensä kokevien määrä on pysynyt ennallaan vuosi­kymmenten ajan. Noin joka viides suomalainen kokee yksinäisyyttä ajoittain ja joka kymmenes säännöllisesti tai jatkuvasti.

Alaranta uskookin, että ystäväpalvelujen kysynnän kasvu ei johdu varsinaisesti yksinäisyyden lisääntymisestä vaan siitä, että julkinen keskustelu on vähentänyt yksinäisyyteen liitettyä stigmaa ja häpeää.

– Ihmiset ymmärtävät, etteivät ole ainoita yksinäisiä. Viime aikoina entistä useampi on uskaltanut ja kehdannut hakea apua, hän sanoo.

Vaikka pitkällä aikavälillä tarkastellen yksinäisyys ei ole lisääntynyt, korona-aika eristyksineen on ollut poikkeus. Jopa joka kolmas suomalainen on parin viime vuoden aikana kokenut yksinäisyyttä.

– Yksinäisiä ovat olleet etenkin nuoret aikuiset, iäkkäät ja työttömät, Alaranta sanoo.

Oikea päivällinen on syöty, ja nyt on leikin aika. Sofia Telaranta, 3, ja Ronja Rönnberg, 6, syöttävät lusikalla leikkisoppaa Ilkka Rannalle, 67, joka maiskuttaa kuuluvasti ja kehuu tyttöjen keittoa. Lapsia naurattaa.

– Ilkka on hassu ja kertoo vitsejä, Sofia sanoo.

Pienten lasten kanssa puuhailu on tuttua kolmen lapsen isoisälle. Energiaa riittää lasten­lasten lisäksi muillekin pienille, joten Ilkka päätti ryhtyä muutama vuosi sitten vapaaehtoiseksi vaariksi Pien­perhe­yhdistyksen soppakuppilaan. Helsingin Hertto­niemessä sijaitseva Kuppila on tarkoitettu yksinhuoltajaperheille.

Eikä tässä vielä kaikki. Eläkkeellä oleva lehti­kuvaaja vetää tiistaisin ja torstaisin Töölön SPR:n ulkomaalaistaustaisten ja kantasuomalaisten keskinäistä keskustelukerho Papupataa ja hoitaa Herttoniemen nuorisotilassa nutavaarin virkaa keskiviikkoisin ja perjantaisin.

Vapaaehtoistyötä hän on tehnyt jo vuosikymmenen ajan.

– Mitä muuta tekisin kaikella tällä ajalla? Polttaisin piippua ja joisin viinaa kotona? Ilkka kysyy ja nauraa päälle.

Hyvinkääläinen Tuula ja helsinkiläinen Ilkka ovat Maaret Alarannan mukaan eläkeläisinä tyypillisiä ystävätoiminnan vapaaehtoisia. Kun työt ja ruuhka­vuodet ovat takana, on aikaa auttaa muita.

– Vaikka on meillä mukana nuoriakin. Esimerkiksi uudelle paikkakunnalle muuttaneet opiskelijat voivat kaivata ikäihmisten seuraa ja ryhtyä vapaaehtoisiksi. Toisaalta moni aikoinaan itse apua saanut lähtee myöhemmin ystävätoimintaan mukaan sinne toiselle puolelle. He haluavat antaa, kun ovat itse saaneet. SPR:llä on esimerkiksi paljon maahanmuuttaja­taustaisia vapaaehtoisia, Alaranta kertoo.

Korona-aika on lisännyt Alarannan mukaan auttamisen halua. Vapaaehtoisia on ilmoittautunut järjestöihin selvästi enemmän kuin ennen.

Punainen Risti haastattelee kaikki ystäviksi ryhtyvät vapaaehtoiset. Ystävätoiminnan kurssin suorittaminen on niin ikään kaikille pakollista. Kurssilla selviävät vapaaehtoisten velvollisuudet ja oikeudet sekä ystävätoiminnan periaatteet.

Alaranta tähdentää, että ystävätoiminnassa mennään aina ystävää kaipaavan ehdoilla. Vapaaehtoinen ei ole pääosassa. Ystävätoimintaan verrattuna tavanomainen ystävyys on monesti vastavuoroisempaa.

Vapaaehtoinen ystävä voi parhaimmillaan mullistaa elämän. Yksinäinen nuori voi rohkaistua uuden tuttavan kannustamana aloittamaan harrastuksen ja tutustua sen kautta uusiin ihmisiin, avata ovia uusiin maailmoihin. Maahanmuuttaja voi oppia uuden kotimaansa kielen ja löytää työpaikan. Ikäihmiselle ulkoilu ja juttutuokio vapaaehtoisen kanssa voi olla viikon odotettu huippuhetki.

Tuula on auttanut Luwamia uuteen alkuun Hyvinkäällä monin tavoin, vaikka ensin naisilla ei ollut edes yhteistä kieltä.

– Aluksi kävimme kaksin kirpputoreilla ja kierrätys­keskuksessa hankkimassa vaatteita, huonekaluja ja kaikkea tarpeellista uuteen kotiin. Olemme olleet Luwamin kanssa yhdessä niin piknikillä kuin äitiys­polilla, Tuula selittää.

Suomalaisesta ystävästä on suuri apu myös, kun lähihoitajaopinnot vastikään aloittanut Luwam tekee kotitehtäviä. Suomen kieli on vielä hankalaa, vaikka Luwam onkin oppinut nopeasti.

– Ilman Tuulaa elämä olisi tosi vaikeaa. Hän auttaa aina, ihan niin kuin äitini auttoi Eritreassa. Jokin aika sitten mieheni olisi halunnut muuttaa Keravalle, mutta en suostunut, sillä Tuula olisi ollut liian kaukana, kolmatta lastaan odottava Luwam sanoo.

Kaksikko kertoo, että heillä on synkannut heti alusta lähtien. Tuula kehuu Luwamia rauhalliseksi ja tarkkaavaiseksi kuuntelijaksi. Luwam taas kuvailee Tuulaa ystävälliseksi, luotettavaksi ja ahkeraksi.

Aina järjestetty ystävyys ei toimi näin hyvin.

– Jos seurustelu ei tunnu sujuvan muutamankaaan tapaamisen jälkeen, kannattaa yhteydenpito lopettaa ja etsiä uusi ystävä. Väkisin ei kannata yrittää. Se ei ole kenenkään etu, Alaranta huomauttaa.

Joskus ystävätoiminta lopahtaa, kun elämän­tilanteet muuttuvat. Ystävää kaipaava on löytänyt uusia ihmissuhteita tai vaikkapa muuttanut toiselle paikkakunnalle. Myös vapaaehtoinen ystävä voi halutessaan luopua tapaamisista.

Toisaalta välillä käy niinkin, että auttajan ja autettavan suhde kasvaa aidoksi ystävyydeksi.

– Me olisimme ystäviä ilman SPR:ääkin, Tuula ja Luwam sanovat.

Pienperheyhdistyksen soppakuppilassa leikki on vaihtunut lukuhetkeen. Sofia ja Ronja liimautuvat Ilkka-vaarin kainaloon ja kuuntelevat, kun tämä lukee Aku Ankkaa.

Ronjan äiti Nina Rönnberg kehuu tyttärensä saavan Ilkasta yhden aikuisen ja miehen mallin lisää elämäänsä. Sofian äiti Elina Telaranta lisää, että Ilkka on Sofialle harvoja linkkejä vanhempiin sukupolviin, sillä tytöllä ei ole isovanhempia.

Ilkka antaa paljon ihan vain olemalla paikalla. Mutta paljon hän saa itsekin.

– Vapaaehtoistoiminta ei ole minulta mitenkään pois, päinvastoin. Saan tästä iloa, valoa ja lämpöä elämääni, Ilkka vakuuttaa.

Hänen mukaansa paras kiitos on, kun lapset kapsah­tavat jälleennäkemisen riemusta tutun soppa­kuppilavaarin kaulaan tai kun nuoristalolla teini-­ikäinen tyttö kertoo aina ajatelleensa, että Ilkka olisi hänelle se vaari, jota hänellä ei ole koskaan ollut.

– Papupadan kautta olen saanut myös aikuis­­ystäviä, joiden kanssa vietän aikaa keskustelukerhon ulko­puolellakin. Olen käynyt kerhosta löytyneiden ystävien kanssa esimerkiksi retkillä, Ilkka kertoo.

Tutkimusten mukaan auttaminen lisääkin erityisesti auttajan onnellisuutta.

Kun aikaa kuluu, auttajan ja autettavan roolit voivat myös vaihtua.

– Olemme Luwamin kanssa puhuneet, että kun hän muutaman vuoden päästä valmistuu lähihoitajaksi, olen jo tosi vanha. Ensi tammikuussa täytän jo 70 vuotta. Ehkä minä joskus tarvitsen Luwamin apua, kun en enää itse pysty kaikkeen, Tuula sanoo.