Kuvanveistäjä Emil Wikström unelmoi nuorena miehenä ja aloittelevana taiteilijana työrauhasta. Hän etsi maaseudulta rakennuspaikkaa omalle taiteilijakodille ja ateljeelle. Vuonna 1893 hän souteli ystäviensä Akseli Gallen-Kallelan ja Väinö Hämäläisen kanssa pitkin Vanajavettä. He rantautuivat Lovenkärki-nimiselle niemelle, joka osoittautui korkeine kallioineen ja hulppeine maisemineen Wikströmin haaveiden täyttymykseksi.

Wikström suunnitteli rinteeseen, lähes mahdottoman vaikealta näyttävälle rakennuspaikalle karjalalaishenkisen hirsihuvilan. Se pystytettiin jopa kahdesti. Ensimmäinen talo paloi vain kaksi vuotta valmistumisensa jälkeen, ja Wikström pelastautui liekeiltä hyppäämällä ulos parvekkeelta. Mutta jo kuukauden kuluttua tulipalosta hän piirsi luonnoksen uudesta talosta. Se valmistui vuonna 1902, ja myöhemmin hän rakensi sen viereen ateljeen pronssivalimoineen.

Wikström nimesi paikan Visavuoreksi tontilla kasvaneiden visakoivujen mukaan.

Emil Wikström (1864–1942) oli syntyisin Turusta käsityöläisperheestä. Hän avioitui kielitaitoisena ja vieraanvaraisena tunnetun helsinkiläisen Alice Wikströmin os. Högströmin (1873–1950) kanssa. He saivat kolme tytärtä, ja pilapiirtäjä Kari Suomalainen (1920–1999) oli heidän lapsenlapsensa.

Wikström oli Suomen kuuluisin kuvanveistäjä viime vuosisadan vaihteessa. Hän veisti kansakunnan tärkeimmät monumentit. Esimerkiksi kansallismuseon portaiden vieressä seisova karhu, rautatieaseman Lyhdynkantajat, Säätytalon päätykolmio ja J.V. Snellmanin muistomerkki ovat hänen veistämiään.

Wikström oli hyväntuulinen, toimelias ja periksi­antamaton mies. Hän oli kiinnostunut muun muassa arkkitehtuurista, sisustamisesta ja tähtitieteestä. Hän oli myös intohimoinen puutarhuri.

Muutettuaan Visavuoreen Wikström ryhtyi heti perustamaan puutarhaansa. Tontti kattoi laajimmillaan neljän hehtaarin alueen, ja sinne saavuttiin komeaa, koivujen ja tammien reunustamaa kujaa pitkin. Paraatipaikka oli kodin ja ateljeerakennuksen edessä sijaitseva pihapuutarha. Sen keskellä oli hiekkakenttä, jota reunustivat perennapenkit, kuusiaita ja alempana rinteessä sijaitseva tammirivistö.

Talon takana, tontin pohjoispuolella, sijaitsi karu kalliometsä. Se oli Wikströmillä tärkeä paikka, eikä hän halunnut turmella sen villiä luontoa. Hän ei antanut korjata sieltä edes puista pudonneita oksia.

Wikström piirsi puutarhastaan karttoja. Niistä näkyy, miten kauniisti käytävät soljuivat maaston muotoja mukaillen. 1920-luvulta peräisin olevassa kartassa on numeroituna 124 kasvia. Vain osa on nimetty, ja niiden joukossa on esimerkiksi ”piooni, Phlox nivalis, Dianthus semperflorens, kultasadepensas ja Helenium hoopesii”.

Wikström kasvatti monenlaisia ruusuja. Hänen kokoelmaansa kuuluivat juhannusruusu, mustialanruusu, remontanttiruusu ’Magna Charta’, teehybridi ’Captain Christy’ ja persianruusu ’Soleil d’Or’. Ruusuja kasvoi kodin päätyikkunan alla puoliympyrän muotoisessa penkissä sekä ateljeen edustalla pitkässä penkissä ja ruukuissa. Ne olivat ennen kaikkea hänen vaimoaan Alicea varten.

Wikströmillä oli myös paljon maksaruohoja, ja hän käytti niitä usein reunuskasveina. Hän oli myös hyvin kiinnostunut muistakin kivikkokasveista. Niille oli varattu isot alueet rinteessä ja ateljeeseen johtavien jyrkkien kiviportaiden vieressä.

Omavaraisuus oli ajan ihanne. Visavuoressa se oli syrjäisen sijainnin vuoksi myös elinehto. Lähimmälle juna-asemalle Kuurilaan oli matkaa kuutisen kilometriä, ja talvella Visavuoreen pääsi vain suksilla.

Visavuoren hyötytarha hedelmäpuineen, marjapensaineen, viljapeltoineen, kasvilavoineen ja yrttimaineen sijaitsi tontin tasaisimmalla paikalla kukkapuutarhan alapuolella. Siellä viljeltiin kaikkea mahdollista meloneista mansikoihin. Satoa korjattiin toisinaan niin paljon, että siitä riitti jopa torilla myytäväksi.

Wikström rakensi myös kasvihuoneen, jonka erikoisuuksiin kuuluivat aprikoosit ja viinirypäleet. Elokuussa 1927 Wikström kirjoitti Mäntässä asuvalle Gösta Serlachiukselle, joka tilasi häneltä veistoksia:

”Viinihuoneessa roikkuu rypäleitä tiiviissä ryppäissä, jotka kasvavat tässä ihanassa kesän lämmössä ja minulle oli iso ilo Loja Saarisen lähettämistä kanadalaisista viiniköynnöksistä, joista neljä istutin kiireen vilkkaa. Aion laittaa niitä ruukkuun ja lähettää myös Bucklanille.”

Bucklan oli Wikströmin hyvä ystävä ja monitaiteellinen mestari Eric O.W. Ehrström, joka tunnetaan esimerkiksi taidetaonnasta.

Vuotta myöhemmin keväällä 1928 Wickström kehui Serlachiukselle aprikoosejaan:

”Sinun pitäisi nähdä miten minun aprikoosipuuni kukkivat! ... Mäntän reissun jälkeen olen alkanut merkitä muistiin ulkolämpötilan ja kasvihuoneen lämpö­tilan aamulla, keskipäivällä ja illalla ja se on todella mielenkiintoista.”

Wikström oli hyvin kokeilunhaluinen. Hän tilasi valtavat määrät erilaisia siemeniä ja laati pitkiä kasvi­luetteloita kenties juuri tilauksiaan varten. Jopa käynti­kortin takaa löytyy kaunokirjoituksella laadittu kasvilista. Hän hoiti puutarhaansa antaumuksella työpäivän jälkeen iltaisin eikä antanut muiden kitkeä erikoisuuksiaan.

Alice-vaimoa eivät kasvit sen sijaan kiinnostaneet. Hän käyskenteli puutarhassa korkokengissä, tiukassa jakkupuvussa, hansikkaat kädessä ja auringonvarjolla suojautuneena. Hän sanoi eräässä lehtihaastattelussa: ”Mieheni pitää niin hirveästi puista, minä pidän enemmän ihmisistä”. Emil oli samaa mieltä ja sanoi myöhemmin: ”Usein on vaimoni minulle sanonut, kun hoitelen hedelmäpuitani ja kukkiani, että ihmiset ovat paljon intressantimpia, ja kyllä hän on oikeassa”.

Alice rakasti piknikkejä ja ”puhkesi kukkaan”, kun Visavuoreen saapui vieraita. Kun presidentti Svinhufvud tuli kylään, Ellen-rouva kukitettiin laiturilla isolla kimpullisella tuoreita kukkia. Ne olivat kenties omasta puutarhasta poimittuja pioneja?

Talvisin Wikström luki puutarhalehtiä, siemenoppaita sekä sisustus- ja arkkitehtuurilehtiä. Ulkomaan vaikutteet – tyylistä, kodeista ja puutarhasta – rantautuivat posteljoonin tuomisina Sääksmäelle asti.

Wikström tilasi englantilaista Studio-lehteä. Se oli oman aikansa tyyliraamattu ja ajankohtaisen Arts and Crafts -liikettä kannattavien taiteilijoiden, taidekäsityöläisten ja arkkitehtien äänitorvi. Liikkeen johtotähti oli etenkin kukkatapeteistaan tunnettu William Morris.

Arts and Crats -liikkeessä kannatettiin ajatusta, että talo ja sen sisustus käsityönä valmistettuine kalusteineen ja tekstiileineen sekä puutarha olivat kaikki yhtä kokonaisuutta. Wikströmin Visavuori on kaikkea tätä.

Wikström hoiti puutarhansa nelisenkymmentä vuotta aina kuolemaansa asti. Nykyisin Visavuori on kotimuseo.

Pihapuutarhassa, ateljeen edessä sijaitsevassa kukkapenkissä, kasvaa muotoon leikattu päärynäpuu. Syyskuussa sen lehdet ovat vielä tummanvihreitä. Tarina kertoo, että samalla paikalla kasvoi aikoinaan kolme päärynäpuuta nimiltään Usko, Toivo ja Rakkaus. Usko oli voimissaan 1900-luvun alussa, ja Rakkaus kantoi hedelmää vielä 1960-luvulla, kunnes sekin kuoli.

Nykyistä päärynäpuuta kutsutaan Toivoksi. Se on kenties Emil Wikströmin istuttaman päärynäpuun villi­verso.

Lähteet: Juttua varten on haastateltu Visavuoren museonjohtaja Päivi Myllylää ja puutarhuri Leena-Reetta Tamminen-Simolaa. Muut lähteet ja tausta-aineistot: Mari Tossavainen: Emil Wikström – Kuvien veistäjä (SKS, 2016), Mielikki Ivalo: Visavuoren paljasjalka (RKS Tietopalvelu, 2014), Judith B. Tankard: Gardens of Arts and Crafts Movement (Harry N. Abrams, Inc., 2004), Aikakoneita & Utopioita -näyttelykokonaisuuden podcasteja ja Visavuoren arkisto.