"Neljä vuotta sitten olin uupumuksen partaalla. Muistan, kun astuin kotini ovesta sisään ja lapset iloitsivat ja höpöttivät ympärilläni. Näin kaiken sumeasti, en olisi jaksanut, että minulle puhutaan tai edes kosketetaan. En yksinkertaisesti kyennyt ottamaan vastaan lasten energiaa ja iloa.

Makuuhuoneen sängyllä maatessani ymmärsin, että työkuormaa on pakko vähentää. En voi jatkaa näin. Vaativa ministerin työ oli sattunut samaan saumaan avioeroni kanssa. Pilke silmistäni oli alkanut kadota. Töissä en jaksanut tehdä yksinkertaisia päätöksiä.

Olen vaatinut itseltäni koko elämäni paljon. Pienestä saakka olen ollut mukana luottamustehtävissä. Olen halunnut tehdä merkityksellistä työtä, ansaita luterilaisen työmoraalin mukaan paikkani tässä yhteiskunnassa. Unohdin, että ihminen on arvokas jo omana itsenään, ilman jatkuvaa suorittamista.

Toipuminen alkoi ystäville puhumisesta. Myöntämisestä, ettei minun tarvitse tehdä ja kantaa kaikkea yksin. Aloin luottaa enemmän alaisiini ja samalla minusta tuli rennompi pomo. Asiat sujuivat jopa paremmin, kun osasin höllätä. Kotona en välittänyt sotkuista enkä viettänyt iltoja puhelimessa. Ennemmin kävin kavereiden kanssa kaljalla ja ihmettelin lasten kanssa metsässä oravia.

Olen ymmärtänyt, että tekemällä vähemmän saan aikaan enemmän hyvää. Työssäni kyky asettua toisen ihmisen asemaan on hyvän johtajan tärkein ominaisuus. Empatia luo toivoa ja vuoropuhelua.

Nyt iloitsen kotona, miten lapseni oikein kehräävät saamastaan huomiosta. Enää en levitä ympärilleni uupumusta, vaan minulla on toisille energiaa ja aikaa."

Kuva A-lehtien kuva-arkisto, iStock, kuvitus Sari Vahe