Kun Mikael Turtiainen tulee kotiin, hän sanoo rannekelloonsa: ”Alexa, ulko-ovi auki.” Mies ajaa sähköskootterinsa sisään, parkkeeraa sen eteisen apuvälinevarastoon ja kävelee rollaattorin tukemana kulman taakse olohuoneeseen. ”Rollaattorireitti” on päällystetty hieman koholla olevilla kivilaatoilla. Kohoumat tuntuvat kengänpohjan läpi ja antavat varmistuksen, että oikeaan suuntaan ollaan menossa.

Tuusulan asuntomessujen kohde 6, Villa Mikael, varmistaa monin konstein, että Mikaelin kuntoutus menee oikeaan suuntaan.

Kesäkuussa 2008 Mikael oli tuore helsinkiläinen ylioppilas, jonka intohimona olivat musiikki ja tanssi. Takana oli jo mittava määrä tanssi- ja lauluopintoja sekä muun muassa hip hop -tanssin nuorten sarjan MM-hopea.

Yhtenä aamuna, kun Mikael käveli avoimen yliopiston luennolle Sibelius-Akatemiaan, hän jäi raitiovaunun alle. Kävi pahasti. Ambulanssissa Mikaelin sydän sykki, mutta muut elintoiminnot olivat käytännössä pysähtyneet.

Nopeat leikkaukset pelastivat Mikaelin hengen, mutta lääkärit kertoivat järkyttyneille vanhemmille, että Mikaelilla oli vaikea aivovamma. Herääminen koomasta oli erittäin epätodennäköistä.

Parin viikon kuluttua Mikael kuitenkin heräsi, avasi aluksi toisen silmäluomensa. Siitä alkoi kuntoutus, joka kuluneiden 12 vuoden aikana on tuottanut hämmästyttäviä tuloksia.

Todennäköisesti Mikael ei koskaan pysty elämään täysin ilman avustajia, mutta nuoren miehen positiivinen peräänantamattomuus on tehnyt mahdottomaksi sanotusta mahdollisen.

Muutama vuosi onnettomuuden jälkeen Mikael muutti omaan asuntoon lähelle Helsingin keskustaa. Hän sai pian huomata, ettei kaupungin kivisiä katuja ole suunniteltu liikuntaesteisille.

– Ei siellä yksin pääse minnekään. Jo pelkkä hissiin meneminen on vaikeaa, en ehdi kyytiin ennen kuin ovi sulkeutuu, Mikael kertoo.

Kolmisen vuotta sitten Mikael ja hänen avustajansa – josta oli tullut myös hyvä ystävä – Sanni Siltala kertoivat Mikaelin vanhemmille Marjo Kullberg-Turtiaiselle ja Petri Turtiaiselle, että he mielellään asuisivat lähellä toisiaan.

Vanhemmat halusivat tietysti, että poika asuisi lähellä. Turtiaiset ovat tuusulalaisia, ja Marjo hoksasi, että Tuusulaan on tulossa asuntomessut muutaman vuoden kuluttua.

– Ajattelimme, että messuille voisimme rakentaa talon, joka ihan oikeasti tukee Mikaelin kaikkia toimintoja. Ja Sanni puolisoineen rakentaisi siihen samalle tontille, Petri muistelee.

Messutalo oli järkivalinta siinä mielessä, että taloon jouduttaisiin teettämään paljon aivan uudenlaisia toimintoja. Tällaiset pilottitoiminnallisuudet olisivat taloudellisesti mahdollisia paikassa, missä kymmenet tuhannet ihmiset kävisivät niihin tutustumassa.

Insinöörinä Petri oli jo vuosia kehitellyt ideoita Mikaelin elämän helpottamiseksi ja kuntoutuksen tukemiseksi. Nyt oli aika soveltaa niitä käytäntöön.

Ensin perustukset. Esteettömyys on tärkeintä, ja sen täytyy säilyä kymmenien vuosien ajan. Petri tiesi, että vaikka talon perustukset juntattaisiin peruskallioon, piha laskeutuisi ajan myötä.

– Tällaisella silttimaalla piha olisi laskennallisesti laskeutunut 28 senttiä kymmenessä vuodessa. Eihän se sitten enää olisi esteetön.

Niinpä rakennuksen ja pihan alusta pilaristabiloitiin. Kalkkia, lentotuhkaa ja sementtiä puskettiin maan sisään halkaisijaltaan 80-senttisinä pötköinä kovaan kiviainekseen saakka. Tavallisesti pilaristabilointia käytetään julkisten rakennusten tai maanteiden pohjien vahvistamiseen.

Seuraavaksi maahan iskettiin teräspilarit, ja niiden päälle valettiin kantava reunavahvisteinen betonilaatta.

Tuusulan kunnan rakentamismääräysten mukaan pientalon lattian täytyy olla vähintään 80 senttimetriä viereisen tien pintaa korkeammalla. Siinä olisi mennyt se esteettömyys. Onneksi kunnan viskaalit ymmärsivät asian ja hyväksyivät teknisen ratkaisun, jolla hulevedet saadaan pysymään talon ulkopuolella. Lyhyesti sanoen: etupiha on rakennettu samaan tapaan kuin kylpyhuone. Kaksi linjakaivoa imevät ylimääräiset vedet viemäriin.

Sitten itse talo. Vaatimukset eivät olleet ihan pieniä: erinomainen ilmanlaatu, tehokas kosteustasapaino, tasainen lämpötila, häikäisemätön valaistus ja lähes kaiuttomat huonetilat. Tärkeä sana oli aistiesteettömyys.

Runko tehtiin pilaripalkeista, niiden välit täytettiin puukuitueristeellä. Se on painavampaa kuin sellupohjainen eriste, joten se eristää ääntä tehokkaammin. Ja se sitoo ja luovuttaa kosteutta paljon paremmin.

Talo lämpiää ilma-vesilämpöpumpulla, mutta lattialämmityksessä ei kierrä vesi vaan lämmin ilma. Tämä SafeDrying-nimeä totteleva järjestelmä on kehitelty muutama vuosi sitten tutuksi tulleen Tulilattian pohjalta. Ilma kiertää lattialaatan sisään valetuissa muoviputkissa, lämmittää laattaa ja tarvittaessa kerää siitä kosteutta. Kuivatusyksikössä kosteus poistetaan, ilma lämmitetään uudelleen ja pannaan taas kiertämään. Nopeina säätölämmittiminä käytetään puhallinkonvektoreita.

Ilmanvaihto on painovoimainen, mutta sen verran sähköavusteinen, että sitä kaiketi pitää kutsua hybridiksi. Järjestelmä varmistaa, että hengitysilma on mahdollisimman terveellistä. Ilma ei jää kiertämään vaan poistuu nopeasti.

Mikael harjoittelee kävelemistä – ja tanssimista – joka päivä, mutta sisätiloissa hän vielä toistaiseksi kulkee pääasiassa pyörätuolilla.

Mikael ja Petri suunnittelivat fyysiset esteettömyysominaisuudet huolellisesti. He tekivät talosta pienoismallin ja samaan mittakaavaan pienen pyörätuolin, jonka avulla testattiin eri rakennevaihtoehtojen toimivuutta. Näin syntyi esimerkiksi läpikuljettava vaatehuone, jonne ei tarvittu tilasyöppöä pyörätuoliympyrää kääntymistä varten.

Mikael on luonnollisesti iloinen siitä, että rakas ystävä ja avustaja Sanni muuttaa naapuriin. Sanni on auttanut häntä muun muassa aamu- ja iltatoimissa, kokkaamisessa ja siirtymisissä paikasta toiseen. Mikael ei millään tavalla väheksy heidän läheistä suhdettaan, vaikka sanookin:

– Täällä minä pystyn tekemään melkein kaikkia noita asioita itse!