Eihän se mikään järkiratkaisu ollut. Muuttaa italialaiseen pikkukylään osaamatta kieltä kovinkaan hyvin. 200 vuotta vanhaan kivikasaan, jonka muuttaminen asuttavaksi vaatisi aikaa ja rahaa. Keskelle kahden hehtaarin viinitarhaa, jonka köynnöksissä killuvat rypäleet ovat tunnetusti vaikeita kasvattaa.

Ei, järjellä ei ollut päätöksen kanssa mitään tekemistä. Siinä oli kyse unelmasta, Riikka Sukulan, 44, ja hänen miehensä Jyrkin, 50, yhteisestä. Kun haave oli lausuttu ääneen pienessä hiprakassa, paluuta ei ollut.

– Koskaan ei tule hyvää aikaa haaveen toteuttamiselle. Ikinä ei ole rahaa eikä aikaa, aina jännittää ja pelottaa. Mutta minä olen sellainen, että kun haaveen saa Excel-taulukkoon, se muuttuu projektiksi.

Ja projekteja Riikka osaa toteuttaa ja johtaa. Hän tietää, miten kulkea askel kerrallaan kohti asetettua tavoitetta. Sen hän oppi jo ravintola- ja tuotekehitystöissään.

Riikan äitiä projekti jännitti. Meinaatteko ihan pysyvästi muuttaa, hän kysyi.

– Vastasin, että niin pysyvästi, että jos kuolen huomenna, se jäi pysyväksi. Jos ehdin vielä muuttaa muualle, se ei jäänyt pysyväksi.

Tänä vuonna muutosta Italiaan tulee kuluneeksi kymmenen vuotta.

Viini ja ystävät veivät Riikan ja Jyrkin nimenomaan Piemonteen. Alueella tuotetaan yhtä hienoimmista punaviineistä, baroloa. Siellä asui myös läheisiksi tulleita ihmisiä. Pariskunta oli vieraillut alueen viinintuottajien luona useasti Via-ravintolansa ja viininmaahantuontiyrityksensä vuoksi.

– Siellä tuntui hyvältä. Ihmiset olivat rehellisiä ja avoimia. Aikuisella iällä sydänystävien löytäminen ei ole itsestäänselvyys.

Yhdestä vanhasta yhteistyökumppanista tulikin paitsi sydänystävä, myöhemmin myös Sukuloiden Alma-tyttären, 7, kummisetä. Kun Riikka ja Jyrki ostivat pienen viinitilansa, heillä ei ollut kokemusta viininviljelystä. Silti he päättivät tähdätä korkealle.

– Barolo on viineistä vaikein ja arvostetuin. Ehkä se oli enemmän Jyrkin kunnianhimoa.

Jyrkin kunnianhimosta tuli kuitenkin Riikan intohimo, ja Sukuloiden barolosta Riikan viini. Pian hän halusi oppia hyvän viinin tekemisestä kaiken. Ensin hän suoritti kolmen vuoden maataloustutkinnon. Tämän vuoden alussa hän aloitti gastronomisessa yliopistossa Italian viinikulttuurin maisteritutkinnon.

Mutta se teoriasta. Samaan aikaan Riikka on ollut päivittäin viinitilalla kädet savessa.

– En ollut aiemmin tehnyt käsilläni mitään, en ikinä asunut maaseudulla enkä omakotitalossa. Siksi on ollut älyttömän hauskaa opiskella tätä maailmaa, saada asioita aikaan omilla käsillä ja nähdä, etten tapa niitä kasveja. Se on jo työvoitto.

Opiskelu alkaa kantaa nyt hedelmää. Markkinoilla on viides vuosikerta Sukula-viiniä (2010), ja se on kerännyt ylistäviä kommentteja vanhassa viinimaassa, jossa kilpailu on käsittämättömän kovaa. Esimerkiksi Italian vanhin viiniopas Veronelli palkitsi Riikan viinin Vuoden yllättäjä -tittelillä. Perspektiiviä antaa se, että opasta varten maistettiin 20 000 viiniä, joista 15 sai kunniamaininnan.

– Onhan se hienoa, että viiniä arvostetaan. Sitä ei arvosteta sen takia, että Jyrki on Suomessa kuuluisa. He eivät ole tienneet meidän tarinastamme tuon taivaallista. Se on puhtaasti se viini, joka on puhutellut.

Jyrki Sukulan vaimo julkisti oman viininsä, otsikoi suomalainen iltapäivälehti, kun tila tuotti ensimmäisiä vuosikertojaan. Riikka hymähtää vanhalle jutulle.

– Varmaan Suomessa olen aina Jyrki Sukulan vaimo, mutta taas Italiassa hän on mun mies. Siinä on tietty tasapaino.

Uudessa ammatissaan viininviljelijänä Riikka on oppinut pitkäjänteisyyttä.

– Se vaatii ihan eri kärsivällisyyden tason, kuin mihin olin tottunut. Ravintoloitsijana oma hyvyys mitataan kaksi kertaa päivässä, lounaalla ja illallisella. Viinibisneksessä tehdään koko pitkä vuosi töitä sadon eteen, ja vasta neljän vuoden kuluttua päästään maistamaan viiniä ensimmäisen kerran.

Pieni tasku taivasta. Niin Riikka kuvailee kotiaan, josta hierottiin kauppoja kaksi vuotta. Hankintahetkellä talosta oli vain pieni osa asumiskunnossa.

– Mutta talo oli meille täydellinen, lottovoitto, koska viinitarhat olivat ympärillä. Se on harvinaista, sillä rinteissä on vähän taloja ja ihmiset asuvat kylässä.

Riikalla on remontoinnista samanlaisia kokemuksia kuin monilla vanhojen talojen kunnostajilla. Asiat järjestyvät monen mutkan kautta ja aikataulut paukkuvat. Helmin, 6, piti käydä syntymässä Suomessa, koska talosta puuttuivat ikkunat.

– Olin pikkuisen ylioptimistinen aikataulun suhteen. En voinut viedä sinne vauvaa.

Talon valmistumista hidasti myös jumalallinen väliintulo.

– Yksi aamu menin työmaalle ja huomasin työmaamestari Matteon hanskat ison kuopan reunalla. Seuraavana päivänä löysimme kengät. Kaveria ei näkynyt missään, hän ei vastannut puhelimeen, ja työt seisoivat.

Pari viikkoa myöhemmin kävi ilmi, että Matteo oli riidellyt veljensä kanssa, saanut tarpeekseen koko projektista ja lähtenyt paljain jaloin pyhiinvaellukselle Espanjan Santiago de Compostelaan.

– Ei ole vielä tullut takaisin, Riikka nauraa.

Nyt koti on valmis ja Riikka lopputulokseen tyytyväinen. Hänestä on ihana kutsua ystäviä syömään ja viettämään iltaa.

– Italialaiset ystävät kutsuvat taloamme nimellä Party Palace.

Suomessa Riikka käy enää kerran tai kaksi vuodessa. Tällä kertaa Riikan on tuonut tänne keväällä julkaistu keittokirja Vege – Tuoreita makuja kotikeittiöstä, jonka hän on tehnyt yhdessä Alex Niemisen kanssa. Kolmesataasivuisessa kirjassa lähes 30 vuotta kasvisruokaa syöneet ystävykset paljastavat parhaat reseptinsä.

Ruoissa näkyy italialaisuus: pääosassa ovat laadukkaat raaka-aineet, ja ohjeet ovat lyhyitä ja simppeleitä. Koska Riikka on intohimoinen ruoanlaittaja, Sukuloiden perhe syö enimmäkseen kasvisruokaa. Sen kylkeen voidaan välillä paistaa pihvejä, mutta Riikalle on tärkeää, että kasvisruoka on itsessään jo kokonainen ateria.

Jyrki tekee Kuppilat kuntoon -ohjelmaa vielä yhden tuotantokauden ja pyörittää muutamaa elintarvikehanketta Suomessa, joten hän on puolet vuodesta pois kotoa.

– Emme ole ainoa perhe, jossa puoliso reissaa. Totta kai on kova ikävä välillä, mutta tiedämme, että asia ei ole näin maailman tappiin asti. Joka vuosi Jyrki on kotona enemmän ja enemmän ja Suomen duunit vähenevät.

Riikka ja Jyrki kannustavat toisiaan tarttumaan uusiin haasteisiin. Jos toiselle jokin projekti on tärkeä, arki järjestetään niin, että sen toteuttaminen onnistuu. Riikka tukee Jyrkiä tämän Suomen-hankkeissa, ja Jyrki puolestaan rohkaisi Riikkaa aloittamaan yliopisto-opinnot.

– Sanomme toisillemme: Uskalla nyt tehdä vaan, älä hannaa!

Kymmenessä vuodessa Sukulat ovat paitsi hoivanneet rypäleitä, myös kiinnittyneet pieneen kyläyhteisöön. Kun he muuttivat Serralunga d’Alban kylään, he eivät tunteneet ketään sen 500 asukkaasta. Aluksi suhtautuminen outoihin ulkomaalaisiin oli varovaista.

– Kun saimme lapsia ja isovanhemmat ryhtyivät viettämään aikaa kylässä, ne olivat merkkejä kyläläisille, että ahaa, noi on tosissaan. Niistä he tiesivät, että kyseessä ei ole mikään sijoitus tai arvonnousun odotus, vaan että nuo ovat jostain kummallisesta syystä kiinnostuneita tästä kylästä ja sen asioista.

Kun jonkun aprikoosipuu tuottaa hurjasti satoa tai joku kokkaa jättisatsin tomaattikastiketta, niistä riittää itsestäänselvästi myös naapureille. Puistossa istuva täti tarjoutuu katsomaan lapsia tovin, jos äiti haluaa käydä asioilla, ja lapset ovat tervetulleita hoitoon myös jonkun muun isovanhemmille. Esimerkiksi sellaista on italialainen yhteisöllisyys, jota Riikka rakastaa.

– Voi kuulostaa kliseeltä, mutta vanha sanonta, että tarvitaan koko kylä kasvattamaan lapsia, näkyy ihan arjessa. Ihmiset eivät aristele ottaa lapset mukaan kaikkeen.

Maaseudulla lapsiperheillä on samat haasteet, oli koti sitten Suomessa tai Italiassa: lasten koulumatka kestää autolla 25 minuuttia, kaverit asuvat kaukana ja harrastuksiin on kuskattava. Koulubussijärjestely on kuitenkin mainio, ja siihen kiteytyy Riikan mielestä jotain tärkeää italialaisesta yhteisöllisyydestä.

– Koulubussiyhteisö on hauska. 4–14-vuotiaat lapset kulkevat bussilla yhdessä, ja isommat pitävät hirveän hyvää huolta pienemmistä. On tosi kiva, että lapsilla on eri-ikäisiä kavereita. Isommat auttavat läksyissä, opettavat jalkapalloa ja jaksavat keinuttaa keinuissa.

Italiassa lapsilta odotetaan pienestä asti tiettyjä asioita, esimerkiksi kohteliasta tervehtimistä, mutta toisaalta he saavat itsenäistyä suomalaislapsia verkkaisemmin. Esimerkiksi vasta viidesluokkalaiset saavat kulkea kouluun tai bussille yksin. Riikka saattaa lapset 250 metrin matkan bussille 7.30 ja on heitä vastassa 16.30.

– Siellä ei ole kännykkälapsia. Kenelläkään pienellä ei ole kännykkää, ehkä 5–6-luokkalaisilla alkaa olla. Mutta he eivät tarvitsekaan niitä, koska eivät ole yksin aamu- tai iltapäiviä.

Käydessään Suomessa Riikka huomaa Italian tapojen juurtuneen syvälle.

– Tekee aina mieli mennä ottamaan isoja reppuja kantavia ekaluokkalaisia kädestä ja sanoa, että voinko mä saattaa sut sinne, minne sä oot menossa.

Riikka ei halua määritellä omia lapsiaan suomalaisiksi tai italialaisiksi.

– Yritän enemmänkin kertoa heille, että koti on siellä, missä rakkaimmat ovat. Se voi muuttua vaikka kuinka monta kertaa vielä tämän elämän aikana.

Jossain vaiheessa tasku taivasta saattaa löytyä muualtakin, vaikka kaupungista.

– Jos tulee tarve, halu tai mieliteko muuttaa kaupunkiin, niin voimme sen tehdä. Mutta nyt, kun lapset ovat pieniä, on helpompaa asua maalla kuin yrittää ehdottaa sitten 12–15-kesäiselle, että mitä jos muutettaisiin maalle.

Juttu on julkaistu Kotivinkissä keväällä 2015.