Ensimmäinen uhrini oli saintpaulia. Sain sen lahjaksi joskus ala-asteella: siniset kukat paksujen lehtien keskellä olivat kauneinta, mitä tiesin Pieni talo pree­rialla -televisiosarjan Mary Ingallsin jälkeen. Annoin kasville nimeksi Pauli ja vannoin pitäväni siitä hyvää huolta.

Pauli ei kukkinut toista kertaa. Kastelin sitä niin paljon, että sen juuret todennäköisesti liukenivat pois.

Paulin jälkeen olen murhannut ainakin neljä saniaista, kaksi orkideaa ja traakkipuun. Erityisen sinnikäs jukkapalmu kesti minua vuosia, mutta lopulta hellekesän ja välinpitämättömyyden yhdistelmä oli sille liikaa.

Viimeisin uhrini on nimettömäksi jäänyt vihreä juttu, jonka sain ystävältä joululahjaksi. En koskaan ehtinyt selvittää sen nimeä.

Haluaisin kyllä olla ihminen, jonka kotona kukkii muukin kuin sarkastinen huumori. Haluaisin keittiööni sitruunapuun ja makuuhuoneeseen gardenian. Haluaisin olla se vähän rasittava työkaveri, joka tyrkyttää pistokkaita ja puhuu ruokalan jonossa innostuneesti lannoitteiden eroista.

Ainakin periaatteessa.

Epäilen nimittäin, että jos oikeasti haluai­sin viherpeukaloksi, olisin jo opetellut sellaiseksi.

Olen oppinut taskuparkkeeraamaan, laskemaan prosenttilaskuja ja tekemään avokadorisottoa. Kuinka paljon vaikeampaa voi olla pitää hengissä yksi kiiltopiilea? (Puutarhamyymälän näkemys eroaa isosti omastani.)

Käytännössä olen luovuttanut. En jaksa enää yhtään epäonnistumista. Kodissani ei ole yhtään viherkasvia, mikä on sekä vähän surullista että hyvin vapauttavaa.

Nautin nykyisin kasvini leikkokukkina, joiden kohtalo on ihan minun toimistani riippu­matta biojäteastia. Jos haluan tuntea turhaa syyllisyyttä, ostan basilikaruukun.

Nyt olen tosin alkanut miettiä uutta yritystä. Trendikäs korokia näyttää jo valmiiksi kuolleelta.