Se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Ei edes toisella.

Kati ja Sampo Pilli-Sihvola ajoivat iittiläisen maalaistalon pihaan ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten. He etsivät perheelleen kesäpaikkaa.

Valo­kuvaajana työskentelevällä Katilla oli tarkka näkeymys siitä, millainen unelmien kohde olisi: vanha hirsitalo, jossa olisi alkuperäiset ikkunat ja kauniit, narisevat puulattiat.

Iitistä he löysivät kaikkea muuta. Paperilla kohde oli kyllä hyvä: Kymijoen kupeeseen vuonna 1839 rakennetulla Issula-nimisellä maalaistalolla riitti historiaa. Mutta kun Pilli-Sihvolat astuivat sisään Issulan pirttiin, heidän silmiinsä nousivat kyyneleet – eivätkä todellakaan onnesta. Hiirenpissa tuoksui rakennuksessa niin vahvasti, että se sai yskimään ja nyyhkimään. Muutenkaan näky ei ihastuttanut pariskuntaa. Rapistuneen talon sisä­pinnat oli vuorattu muovimateriaaleilla, alku­peräiset ikkunat vaihdettu ankeisiin yksiruutuisiin laseihin ja tuvan lattia oli mustan tahman peitossa. Hyi mikä paikka, Kati Pilli-Sihvola ajatteli.

Mutta hänen miehensä Sampo, rakennus­insinööri kun on, osasi nähdä Issulan mahdollisuudet puutteiden sijaan. Hän huomasi kauniin ja ison pihapiirin, vanhat puut ja lukuisat ulkorakennukset. Ja niin hän alkoi puhua vaimoaan ympäri.

Nyt Pilli-Sihvolat ja heidän kolme lastaan ovat viihtyneet Issulassa jo vuosia. Itse asiassa he ovat viihtyneet niin hyvin, että kesäpaikaksi tarkoitetusta talosta tuli vuonna 2019 koti, kun perhe muutti Iittiin ihan kokonaan.

Se taas tarkoitti, että talon korjaamisesta, remontoinnista ja jatkuvasta ylläpidosta tuli harrastuksen sijaan kokopäiväinen elämäntapa.

Sellaista vanhassa talossa asuminen nimittäin on. Yllätyksiltä ei voi välttyä, ja taloudelliselta kannalta hommassa on usein melko vähän järkeä.

Mutta kyse ei olekaan järjestä vaan tunteista. Vaikka vanhat hirsiseinät ovat kauniita, estetiikkakin on vain yksi puoli asiaa, Pilli-Sihvolat kertovat.

– Samaan aikaan kun me olemme remontoineet taloa, se on remontoinut meitä, Kati sanoo.

Otatko raparperipiirakkaa, hän kysyy seuraavaksi. Issulan tuvassa näyttää nyt melko saman­laiselta kuin Katin aikaisemmissa visioissa: puulattia narisee, ja kauniit vanhat pinnat on kunnostettu alkuperäiseen loistoonsa. Mutta matka tähän pisteeseen on ollut pitkä. Eikä se ole vielä lopussa.

Asuntomarkkinoiden vaihteleva tilanne on Suomessa iso huolenaihe. Noin kaksi kolmasosaa koko väestön varallisuudesta on kiinni asunnoissa. Puolet tästä määrästä koostuu omasta, vakituisesta kodista, loput vapaa-ajan- ja sijoitusasunnoista.

Mutta kaikki kodit eivät ole keskenään tasa-­arvoisia.

Kaikki tietävät, millä vauhdilla asuntojen hinnat ovat viime vuosikymmeninä nousseet Helsingissä ja muissa suurissa kaupungeissa. Maaseudulla, pienissä kaupungeissa ja taajamissa tilanne on toinen: taloa tai asuntoa voi joutua myymään pitkään. Maaseudun talojen joukossa erottuu kuitenkin yksi ryhmä. Vanhojen puutalojen suosio on kasvanut jo noin pitkään, kirjoittaa Etuovi.comin data-analyytikko firman verkkosivuilla. Samaa kertoivat useat kiinteistönvälittäjät Ylen artikkelissa jo vuonna 2010. Koronapandemia on entisestään kiihdyttänyt tätä kehitystä.

Eniten kysyntää on alkuperäiskunnossa olevilla rintamamiestaloilla ja vielä vanhemmilla maalaistaloilla, joita ei ole ”pilattu remonteilla”. Tässä on taustalla paitsi ostajien oman visioiden toteuttaminen, myös terveydellinen syy. Erityisesti 1980- ja 1990-luvulla vanhoja taloja ei osattu Suomessa korjata hengittäviä rakenteita käyttäen. Siksi moneen taloon on remontista aiheutunut home-, laho- ja sisäilmaongelmia.

Vanha maalla sijaitseva puutalo voi ostohinnan puolesta tuntua halvalta kaupunkilaiskotiin verrattuna. Kauppasumma on kuitenkin vain pieni osa kokonaiskustannuksia. Usein vanhan talossa juuri remontti tulee lopulta kalliimmaksi kuin kauppahinta.

Itse tekemällä saa tietysti juuri sellaisen kuin tykkää. Monet kuitenkin aliarvioivat paitsi remontin kulut, myös sen raskauden ja keston. Oikeastaan olisi järkevintä ajatella niin, että toisin kuin uudessa talossa, vanhassa rakennuksessa remontti ei koskaan ole kokonaan ohi.

Vanha talo on samaan aikaan elämäntapa, harrastus, työpaikka ja projekti. Se vaatii ahkeruutta ja sinnikkyyttä, taitoakin.

Ja kärsivällisyyttä. Sen Pilli-Sihvolatkin ovat saaneet huomata. Vaikka heidän talonsa näyttää nyt niin upealta, että sitä on esitelty sisustuslehdissäkin, on se vaatinut valtavasti työtä. Ehkä eniten oman pään sisällä.

– Mä olin aikanaan sellainen halki, poikki ja pinoon -tyyppinen ihminen, Kati selittää.

– Nyt olen joutunut hyvällä tavalla opettelemaan hitautta ja kärsivällisyyttä. Eihän tämä talo tule koskaan kokonaan valmiiksi, vaikka aina me mietitäänkin, että olisiko ensi kesä jo sellainen, ettei tarvitsisi tehdä mitään.

– En minä kyllä enää edes osaisi olla tekemättä mitään, huikkaa Sampo väliin.

Pilli-Sihvoloiden muutto Iittiin tapahtui samaan aikaan muiden isojen elämänmuutosten kanssa. Keväällä 2019 Katin isä kuoli, ja yksi perheen lapsista oli pitkään sairaalassa. Vaikeiden aikojen keskellä Issulasta tuli perheelle yhä tärkeämpi paikka. Sunnuntaisin lähtö kotiin Hämeenlinnaan tuntui koko ajan vaikeammalta.

Sitten kerran he saapuivat Iittiin ja yhtäkkiä päätös oli valmis: Nyt me jäädään. Ihan kokonaan.

Muuton aikaan tapahtui muitakin muutoksia. Sampo vaihtoi työpaikkaa, sillä aiemmassa työssään hän oli matkoilla jopa 150 päivää vuodesta. Hän halusi enemmän aikaa perheelle – ja talolle. Myös Katilla on takanaan ammatillinen muutos talousalalta valokuvaajaksi. Tällä hetkellä hän tekee myös kirjaa vanhojen maalaistalojen pihapiireistä ystävänsä kanssa.

Pihapiiri on Issulassakin tärkeä. Oikeastaan juuri siihen Sampo aikanaan iski silmänsä.

– Olihan meillä iso talo ennenkin. Mutta siellä kun pihalla tai autotallissa jotain touhusin, niin siinä oli aina esillä kaikille naapureille. Täällä on oma piha ja oma lupa, eli rauha.

Silti välillä touhuaminen myös väsyttää. Erityisen paljon se väsytti vuonna 2019, kun piti samaan aikaan tehdä muuttoa, remonttia ja töitä. Kesäloma kului katon uusimistöissä, kylpyhuone piti uudistaa ja talon toiselta puolelta lattiarakenteet uusia. Remppatöihin ruvettiin sillä sekunnilla, kun palkkatyöt oli saatu lopetettua. Tauoille ei ollut aikaa.

– Muistan yhden viikonlopun juuri ennen joulua siltä vuodelta, Kati kertoo.

– Oli lauantai, ja Sampo veti jo aamusta työhaalereita jalkaan. Sitten minä menin vartin päästä katsomaan. Edelleen hän istui samassa paikassa ne haalarit päällään ja vain tuijotti lattiaa. Silloin minä sanoin että nyt ne haalarit pois.

Se joulu meni nukkuessa.

Talo oli jälleen opettanut Pilli-Sihvoloille tärkeän asian: välillä pitää levätä. Omat rajat on pakko tunnistaa, kun työtä on melkein loputtomasti.

Samanlaisia oppitunteja ovat taloilta saaneet monet muutkin, esimerkiksi sairaanhoitaja Anri Södergård perheineen. Södergård asuu puolison ja kahden lapsen kanssa Nakkilassa sijaitsevassa talossa, jonka historia ulottuu yli sadan vuoden taakse.

Perhe osti talon vuonna 2006. Remonttia on tehty enemmän tai vähemmän siitä lähtien, reilut viisitoista vuotta siis. Södergård myöntää suoraan, että tilanne on välillä harmittanut.

– Esimerkiksi meidän sali on ollut lautatavaran säilytyspaikka kahden viime vuoden ajan. Eihän se kauhean ideaali tilanne ole. Mutta yritän ajatella niin, että tämä on meidän koti ja itselle tätä tehdään. Jos remontti vaikka vieraita häiritsee, niin siinähän sitten häiritsee.

Kuten Pilli-Sihvolat, myös Södergårdit ovat joutuneet opettelemaan kärsivällisyyttä ja omien rajojen tunnistamista. Välillä pitää ottaa tauko ja olla tekemättä mitään viikkoon tai kuukauteen. Silti jatkuva remonttityömaalla eläminen vaikuttaa myös esimerkiksi parisuhteesen.

– Väsymisen hetkiä tulee, Söder­gård sanoo.

– Välillä on saatettu tiuskia rumastikin, kun kovasti uuvuttaa. Mutta ollaan opittu myös se, miten selvitä niistä tilanteista. Kun miestä alkaa ärsyttää, hän menee autotalliin. Minä taas lähden lenkille. Varmaan tässä semmoinen on myös tullut, että ei jakseta enää ihan pienistä asioista nalkuttaa.

Huolimatta valtavista remonteista, työmääristä ja uupumisesta Södergård ajattelee, että ei vaihtaisi taloaan mihinkään. Eniten häntä viehättää ajatus siitä, että rakennus on ollut olemassa ennen heitä – ja jää elämään myös heidän jälkeensä.

– On kiva ajatus, että olemme vain pieni osa talon kertomusta.

Tämä historiaan liittyvä tuntemus on yleinen ja tärkeä vanhoissa puutaloissa asuville, kertoo tohtorikoulutettava Matti Mäkelä. Hän tekee Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa väitöskirjaa vanhoista pohjalaistaloista. Tutkijan mukaan vanha talo ja sen kanssa puuhaaminen tuo ihmisille monenlaisia merkityksellisyyden tunteita.

– Monille oman talon historia on tärkeä identiteetin rakentaja ja ylpeyden aihe. Se voi olla löytöretki omille juurille tai sitten esimerkiksi uuden asuinpaikkakunnan historiaan perehtymistä. Moni saa elämäänsä talon avulla ajallista perspektiiviä ja suhteellisuudentajua.

Mäkelän mukaan historiallisen rakennuksen korjaus ja huolto myös tarjoavat nykyihmisille konkreettista käsillä tekemistä. Se on tärkeä vasta­paino työlle, jonka yhä useampi tekee digitaalisten laitteiden äärellä. Tutkijakin toki tiedostaa, että vanhoissa taloissa työtä on paljon.

Silti hän on itsekin valinnut asuinpaikakseen juuri vanhan hirsitalon.

– Minulla ei ole mitään eri asumismuotoja vastaan, mutta henkilökohtaisesti minun on vaikea ajatella, että muuttaisin moderniin, teolliseen asuntoon. Minulle siellä ei olisi mitään kiinnostavaa. Uusi seinäpinta ei sisällä mitään informaatiota tai patinaa. Se on steriili ja sellaisena tyhjä.

Niin, uudessa asunnossa tyhjä pinta on usein se, minkä päälle asukkaat alkavat rakentaa ja sisustaa omaa kotiaan. Vanhassa talossa kysymys on enemmänkin siitä, että asukkaat sopeutuvat elämään talon ehdoilla.

Ja vaikka nykypäivänä sopeutumista on totuttu ajattelemaan ehkä hieman negatiivisena sanana, se voi lopulta tuoda elämään yllättävää ja suurta onnea. Vaikka se onni joskus saisikin vastapainokseen vaikeuksia – tai ehkä osittain juuri siksi.