Valma oli elämäni koira – en käsittänyt, miten voisin päättää ystäväni elämästä ja kuolemasta
Christoffer Strandberg menetti kesällä rakkaan perheenjäsenen. ”Tämä koira opetti, ettei ole suurempaa iloa kuin rakastaa ja välittää eikä suurempaa surua, kun sen menettää”, hän kirjoittaa Kotivinkin kolumnissa.
Olen haaveillut omasta koirasta pikkupojasta asti, mutta lapsuudenkotiin sitä ei koskaan tullut äidin todellisen ja vähän keksitynkin allergian takia. Onneksi kummeillani oli riehumista arvostava labradori Ronja, jonka kanssa sain seikkailla koirien maailmassa. Nelivuotiaana karkasin Ronjan kanssa pihasta, mutta meidät löydettiin pian seuraamalla tassujen ja pienten saappaiden jälkiä tuoreessa lumessa.
Kun tapasin puolisoni Jannen yksitoista vuotta sitten, en tavannut pelkästään häntä. Elämääni tuli myös Valma, silloin viisivuotias jackrussellinterrieri.
Pikkuhiljaa itsevarmuuteni kasvoi, ja ymmärsin, että tämän pienen suuren koiran kunnioitus täytyy ansaita.
En tehnyt koiraan vaikutusta heti. Ensimmäiset lenkit, jotka teimme kaksin, Valma talutti minua, ei toisinpäin. En uskaltanut komentaa uuden seurustelukumppanin koiraa, ja sen Valma kyllä huomasi.
Pikkuhiljaa itsevarmuuteni kasvoi, ja ymmärsin, että tämän pienen suuren koiran kunnioitus täytyy ansaita. Opettelin olemaan uskottava auktoriteetti, johon hän saattoi luottaa.
Silloin me löysimme toisemme. Sain viedä lenkille, rapsuttaa, esitellä ystäville, ottaa kainaloon ja leikkiä. Sain rakastaa koiraa ja kutsua sitä omakseni. Olen Jannelle ikuisesti kiitollinen siitä, hän antoi minun tulla osaksi Valman elämää ja rutiineja.
Viime kesänä kesken aurinkoisen heinäkuun ymmärsimme, että 16-vuotias rouvamme sinnitteli enää meidän ihmisten takia. Hänen elämänsä ei ollut enää antoisaa. Olin tiennyt jo alkukesästä, että päivä koittaisi pian, mutten käsittänyt, miten voisin päättää ystäväni elämästä ja kuolemasta. Valman viimeisenä viikonloppuna kuitenkin tajusimme, että meidän oli pakko kantaa se vastuu, jonka lemmikin ottaessaan saa kannettavakseen.
Päivä oli arvokas ja kaunis. Halusin olla vahva enkä itkenyt Valman edessä. Äitini, joka rakasti Valmaa, tuli hyvästelemään. Eläinlääkärin vastaanotolla kaikki sujui seesteisesti.
Valma nauratti, opetti, hermostutti ja kirjaimellisesti pyyhki kyyneleeni, kun olin surullinen.
Viimeisen piikin jälkeen Valma näytti levolliselta. Huoneeseen laskeutui rauha, ja minä itkin kuin pikkupoika, joka juuri on menettänyt parhaan ystävänsä. Olisinpa vielä kerran saanut tempaista Valman syliin ja nähdä ilon syttyvän hänen silmissään. Olisipa meillä ollut vielä yksi seikkailu.
Sillä seikkailuja meillä oli: Meillä oli rantakalliot, joilla pompimme. Loputtomat pulahdukset meressä ja järvissä. Kymmenen kilometrin SUP-lautareissut ja soutumatkat, joissa Valma sai olla keulahahmona. Unohtamatta elokuvailtoja kotona, jolloin kävin lattialle makaamaan ja Valma pysäköi takapuolensa kainalooni. Valma nauratti, opetti, hermostutti ja kirjaimellisesti pyyhki kyyneleeni, kun olin surullinen.
Maailmamme tulehtunut tila ja lähimmäisenrakkauden puute saa koiran vilpittömän läsnäolon ja luottamuksen ihmisiinsä tuntumaan erityisen merkitykselliseltä.
Valma oli elämäni koira. Ehkä joskus tulee muita, mutta kukaan ei voi koskaan viedä Valman paikkaa. Tämä koira opetti, ettei ole suurempaa iloa kuin rakastaa ja välittää eikä suurempaa surua, kun sen menettää. Kiitos Valma, että sain kasvaa kanssasi aikuiseksi ja säilyttää samalla lapsen sisälläni.
Perheenjäsenestä luopuminen jätti Christoffer Strandbergille surua ja kiitollisuutta.
