En ollut koskaan ajatellut, mitä ystävyyssuhteelleni tapahtuisi, jos sairastuisin vakavasti. Kun minulla todettiin viime syksynä munuaissyöpä, huomasin muutoksen nopeasti. Jotkut lopettivat yhteydenpidon kokonaan ja putosivat elämästäni pois.

En voi tietää varmaksi, mikä sai heidät etääntymään. Ehkä he eivät tienneet mitä sanoa, joten vaikenivat. Kenties jossain vaiheessa vastaan tuli hetki, jolloin olisi ollut myöhäistä ottaa yhteyttä. Ehkä he tyytyivät tilanteeseen tai sulkivat silmänsä.

Mutta en olisi kaivannut heiltä mitään kummallisuuksia. Jo pelkkä toteamus, ettei tiedä mitä sanoa, olisi riittänyt.

Ymmärrän toki sen, että olin pitkään hyvin keskittynyt omiin asioihini ja sairauteeni. Ehkä olen ollut ajoittain raskastakin seuraa puhuessani niin paljon sairaudestani ja peloistani. Onneksi vierelläni oli sellaisinakin hetkinä ihania ystäviä, joiden kanssa pystyin keskustelemaan kaikesta.

Nämä ystävät ovat olleet suurin voimavarani kuluneen vuoden ajan. He tietävät olevansa rakkaita ja tärkeitä. En tiedä, missä olisin ilman heitä.

Ennen sairastumistani nautin vapaudestani ja seikkailevasta elämäntyylistä. Olen aina rakastanut matkustamista. Unelmoin pitkään seikkailusta paratiisissa ja alkuvuodesta 2022 ostin menolipun Costa Ricaan. Reppureissasin Väli- ja Etelä-Amerikassa neljän kuukauden ajan. Se oli parasta, mitä olen tehnyt.

Palattuani tunsin olevani jonkinlaisessa välivaiheessa. Asuin kesän vanhempieni luona Pietarsaaressa ja olin kesätöissä asiakaspalvelussa lisäravinneyrityksessä. Nautin elämästäni ja tapasin kavereitani, joita olin ikävöinyt matkani aikana. Veri veti kuitenkin taas maailmalle. Päätin muuttaa Barcelonaan ja ryhdyin hakemaan sieltä töitä. Olin valmiina uuteen seikkailuun.

Elokuun alussa minulle nousi aaltoileva kuume. Öisin heräilin oudon oloisiin selkäkipuihin. Olin aivan varma, että olin sairastunut koronaan, koska moni ystäväni sai samoihin aikoihin positiivisen testituloksen. Omat testini näyttivät kuitenkin sitkeästi negatiivista.

Kahdeksan päivän sairastelun jälkeen menin lääkäriin. Verikokeissa ilmeni, että tulehdusarvoni olivat reilusti koholla. Ensimmäiseksi tapaamani lääkäri ohjeisti minua syömään särkylääkkeitä, toinen määräsi suonensisäisiä antibiootteja. Ne eivät auttaneet.

Epäiltiin, että olisin saanut kevään matkaltani loisen, joka aiheutti oireeni. Se oli kuvitelmissani pahin mahdollinen vaihtoehto. Mielessäni ei edes käväissyt, että kyse voisi olla jostakin vakavammasta.

Elokuun lopussa vasta kolmas lääkäri päätti tehdä minulle ultraäänitutkimuksen. Selkäni ja kylkieni ultraaminen nauratti minua, koska kutian helposti. Lääkäri pysyi pokerikasvoisena. Näin hänen ilmeestään nopeasti, että jotakin oli löytynyt. Minulla oli munuaissyöpä.

En pysty kuvailemaan, millainen sokki syöpädiagnoosi oli. Sitä oli hyvin vaikea ymmärtää. Olin sairastanut syövän aiemmin yksivuotiaana. Silloin minulta leikattiin neuroblastooma eli hermokudoksesta lähtöisin oleva kasvain keuhkojeni ulkopuolelta, mutta paranin. Suvussani on paljon syöpää niin äidin kuin isänkin puolelta.

Marraskuussa 2022 syöpäni leikattiin, ja toivuin leikkauksesta nopeasti. Belgiassa asuva isosiskoni tuli Suomeen hoitamaan minua. Lainasin hänelle salijäsenyyttäni ja menin mukaan seuraamaan hänen treenaamistaan istuskellen. Se sai minut pysymään aktiivisena, vaikka en voinutkaan itse tehdä mitään. Oli hyvä, etten jäänyt makoilemaan kotisohvalleni.

Kun sairauslomani loppui tammikuussa, hankin itselleni vuokra-asunnon ja muutin Pietarsaaresta Helsinkiin. Paras ystäväni asuu täällä. Rakastan Helsinkiä.

Työskentelen lastentarhan opettajana tekemällä sijaisuuksia välitysfirman kautta. Pidän työstäni, mutta en aio jatkaa alalla ikuisuuksia. Saan sillä laskuni maksettua, mutta sairastumiseni korosti entuudestaan ajatusta, ettei tämä työ ole sitä, mitä haluan tehdä lopun elämääni.

Oivalsin myös, että haluan työn, jota pystyn tekemään missä päin maailmaa tahansa – ja olla vapaa. Heinäkuussa aloitin life coach -opinnot, jotka kestävät vuoden ajan. Valmistuttuani toivon voivani auttaa ihmisiä löytämään suunnan elämälleen.

Kun sain diagnoosini, googlasin kaiken mahdollisen tiedon sairaudestani. Lähes jokaisessa löytämässäni tekstissä mainittiin, että munuaissyöpään sairastutaan useimmiten 60–70-vuotiaana. Missä olivat kaikki muut nuoret munuaissyöpään sairastuneet?

Kaipasin toista samanikäistä kohtalontoveria jakamaan kokemuksiaan. Siksi päätin puhua jo heti sairastumiseni alkuvaiheessa tilanteestani. Olen jakanut kokemuksiani somessa ja Youtubessakin kanavallani, jota muut munuaissyöpään sairastuneet nuoret aikuiset voisivat saada vertaistukea.

En ole vielä saanut terveen papereita. Syksyn aikana olen menossa tutkimuksiin, joiden piti olla maaliskuussa. Magneettikuvausten pitkittyneet hoitojonot ovat hidastaneet asiaa, sillä en pääse lääkärin vastaanotolle ennen, kun kuvista näkyy, onko syöpä pysynyt poissa.

Epätietoisuus on rassaavaa, mutta yritän luottaa kirurgin optimistiseen mielipiteeseen. Yritän kuitenkin sulkea kaikki ahdistavat ajatukseni pois mielestäni, sillä asia ei ole minun hallittavissani.

Välillä olen suhtautunut sairauteeni melko mustallakin huumorilla ja sanonut ystävilleni, että asialle saa nauraa. Olemme vitsailleet myös kuolemasta. Se on tuntunut helpottavalta. Vie suurelta tabulta voimaa, kun siitä pystyy heittämään läppää.

Olen käsitellyt kuoleman mahdollisuutta jo teini-iässä, kun sairastuin masennukseen ja minulla oli itse­tuhoisia ajatuksia. Ehkä sen vuoksi en ole missään vaiheessa ole pelännyt kuolemaa tai elänyt kuvitellen elämän olevan ikuista.

Sen sijaan ajattelin kauan, että elämäni on pitkä ja minulla on vielä aikaa. Sairastumiseni myötä se luulo on karissut pois. Minulla ei ole mitään tekosyitä sulkea silmiäni ja ajatella: sitten joskus. Aika haaveiden toteuttamiselle on nyt.

Olen nyt hyväksynyt sen, että sairastumiseni muokkasi ihmissuhteitani rajulla kädellä. Aluksi se oli kova paikka, kun ystävinä pitämäni ihmiset eivät olleetkaan kiinnostuneita voinnistani. Ihmiset, joita olin pitänyt tärkeinä, olivatkin etäisiä ja reagoimattomia.

Yhteydenpito lakkasi, kun minulla ei ollutkaan voimia ylläpitää suhdetta entiseen tapaan. Monet tyytyivät vain tykkäilemään somepäivityksistäni sen sijaan, että olisivat ottaneet oikeasti yhteyttä.

Yksi ystävä alkoi analysoida elämänvalintojani, jotka olisivat voineet aiheuttaa syöpää, ja piti yksinpuhelun siitä, mitä itse tekisi, jos olisi minun tilanteessani. Tämän jälkeen en ole ollut hänen kanssaan tekemisissä.

Olin katkera. Aluksi katkeruus aiheutti paljon surua ja negatiivisia tunteita. Tuntuu, että välillä olin enemmän maassa menetettyjen ystävyyksien vuoksi kuin itse syövän takia. Ajan kanssa pääsin eteenpäin, ja negatiivisten tunteiden tilalle tuli tietynlainen välinpitämättömyys näitä ihmisiä kohtaan. Ymmärsin, etten halua kuluttaa energiaa ihmisiin, joille en merkitse tarpeeksi.

Yritin purkaa tilannetta puhumalla jäljelle jääneiden ystävieni kanssa. Se auttoi. Ehkä kaikkien ihmisten ei ehkä ole tarkoitus kulkea vierellä koko elämän ajan.

Kokemani jälkeen minun on ollut vaikea solmia uusia ihmissuhteita. Standardini ovat korkealla, sillä en halua enää hukata yhtään aikaa tai tuhlata energiaa ihmisiin ja asioihin, joista en saa samalla mitalla takaisin.

Elämäni on ihanaa ja onnellista niiden ihmisten kanssa, jotka ovat jääneet rinnalleni. Läheisimpiin ystäviini kuuluu viisi ihmistä. Parhaan ystäväni olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien.

Tutustuin myös hänen opiskelukaveriinsa sairastumista edeltävänä kesänä. Vaikka ystävyytemme oli hyvin tuore, hän soitteli minulle jatkuvasti koko sairauteni ajan. Hän ei pelännyt ottaa asioita kanssani puheeksi ja on nyt yksi läheisimmistä ystävistäni.

Minut piti kiinni elämässä myös se, että ystäväni jakoivat arkensa iloja ja vaikeuksia minulle samalla tavalla kuin ennenkin. He uskalsivat purkaa minulle työstressiään ja parisuhdeongelmiaan eivätkä pelänneet minua. Niiden keskustelujen avulla pääsin hetkeksi pois omista murheistani. Sairauteni aikana oli tärkeää, että sain tuntea itseni hyväksi ystäväksi.

Tiedän heidän olevan aitoja ystäviä, jotka pysyvät lähelläni niin hyvässä kuin pahassa. Ystävät, jotka jäivät, ovat minulle nyt kuin perhettä.