Nukkapintaiset ryijyt ovat pohjoismainen erikoisuus. Niitä valmistivat alkujaan viikingit 700–800-luvulta lähtien meripurjehduksia varten. Aiemmin peitteinä oli käytetty eläimien vuotia, mutta ne kovettuivat kosteassa meri-ilmassa. Kokovillaisen ryijyn suojassa pysyi pehmeänä ja lämpimänä kostuneenakin.

Suomeen ryijyt kulkeutuivat viikinkilaivojen mukana länsirannikolle. Suosio oli taattu, sillä kylmissä ja vetoisissa asunnoissa tarvittiin lämpimiä peitteitä. Lisäksi ryijyjä käytettiin lämmikkeenä talvisin rekiajeluilla.

Ryijy säilytti asemansa vuodepeitteenä pitkään. Ne olivat käytössä köyhemmissä kodeissa vielä 1800-luvun lopulla, kunnes vanutäkit ja teolliset villahuovat syrjäyttivät ne.

Ensin ryijyjä pidettiin nukkapuoli alaspäin, jolloin ne lämmittivät mahdollisimman tehokkaasti. Niistä kudottiin joko yksivärisiä tai niitä koristivat ruudut tai raidat.

Näyttävämmän muodon ryijyt saivat 1600-luvulla, kun niitä ryhdyttiin käyttämään osana vihkiseremoniaa. Naiset valmistivat kapioihinsa kauniisti kuvioidun ryijyn, jonka päällä morsiuspari seisoi vihkitoimituksen ajan. Sama vihkiryijy siirtyi sitten aviovuoteen peitteeksi.

Ryijynkutojat alkoivat kilvoitella sommittelu- ja käsityötaidoilla. Langat värjättiin kasviväreillä ja ryijyihin sommiteltiin onnea tuovia sydämiä, ristejä, kruunuja ja elämänpuita. Hienot tekstiilit levitettiin nukkapuoli ylöspäin.

1800-luvun keskivaiheilla ryijyjä koristeltiin muista käsitöistä tutuilla aiheilla. Ajan suosikkiaihe oli näyttävä ruusu. Värit olivat entistä intensiivisempiä, sillä kemianteollisuus oli kehittynyt 1800-luvulla ja villaa osattiin värjätä synteettisin ainein. Sävyt olivat kasvivärejä voimakkaampia, jopa räikeitä.

Kun kansallisaate heräsi Suomessa 1800- ja 1900-luvun vaihteessa, ryijyt löydettiin uudelleen. Ajan tunnetuimmat suomalaistaiteilijat ja -suunnittelijat innostuivat kansanomaisesta ryijystä. Jugendajan tunnetuin ryijymalli oli Akseli Gallen-Kallelan suunnittelema Liekki, joka oli esillä Pariisin maailmannäyttelyssä Suomen paviljongissa vuonna 1900.

Ryijyt palasivat arkeen 1900-luvun alkupuolella, nyt arvokkaana seinätekstiilinä. Ryijyjä hankittiin koristamaan niin maalaistalojen kuin kaupunkilaiskotien seiniä ja ne ripustettiin arvokkaimpaan tilaan, olohuoneeseen tai saliin. Malleja piirsivät taideteollisuuskoulutuksen saaneet naissuunnittelijat kuten Impi Sotavalta ja Laila Karttunen. He ottivat vaikutteita kansanomaisista ryijyistä ja ajan tyylisuunnista, art decosta ja funktionalismista.

Toisen maailmansodan jälkeen ryijyistä kehittyi itsenäinen taidemuoto. Nuori muotoilijapolvi sekoitteli villalankoja taidemaalarien tapaan ja sommitteli niistä abstrakteja ”lankamaalauksia”. Eva Brummerin, Uhra Simberg-Ehrströmin, Kirsti Ilvessalon ja Ritva Puotilan ryijyt saivat monia muotoilupalkintoja.

Seuraavat vuosikymmenet toivat taideryijyihin lisää kokeellista otetta. Villan sekaan lisättiin paperinarua, pellavaa, viskoosia ja jopa led-valoja. Samaan aikaan ryijy menetti asemansa olohuoneen arvotekstiilinä. 1980-luvun juppimaailmassa ryijy näytti suorastaan ummehtuneelta, ja moni ryijy käärittiin rullalle ja siirrettiin varaston uumeniin.

Nyt sen pehmeys, villan upeat värit ja juurevuus puhuttelevat taas. Tuohan ryijy mukavaa lämpöä ja vastapainoa moderniin sisustukseen.