Vaikka ympäristötekniikan diplomi-insinööri ja kuvataiteilija Sirpa ”Siru” Kauppisen rakas lapsuudenkoti on purettu vuosia sitten, hänen isänsä tekemä metalliportti pihalle on yhä paikoillaan. Nykyään tontilla kohoaa kahden sukupolven hirsinen paritalo, jonka suuremmalla puolella Siru asuu puolisonsa Jukka Villstedtin ja kahden alakoululaisen Valon ja Lumon kanssa. Toisella puolella asuu Sirun Eine-äiti, joka on tyttärensä tavoin altistunut sisäilmaongelmille. Asuinratkaisu on kaikkien kannalta kätevä, mutta ennen kaikkea helpottaa suuresti kiireistä ja boheemia lapsiperhearkea.

Talo on ollut eräänlainen tutkimusprojekti, johon Siru etsi vähäpäästöisimmät materiaalit, jotta sisäilma olisi mahdollisimman puhdasta. Sitä varten hän luki päästömittausten tuloksia, käyttöturvallisuustiedotteita ja tutkimuksia, eikä arkaillut soittaa arvostamilleen asiantuntijoille Teknologian tutkimuskeskus VTT:lle ja korkeakouluihin.

– Tärkein oppi oli, että sisäilmaesteettömän talon rakentaminen ylipäätään onnistui. Suomessa on vielä huonosti sisäilmarakentamisen osaamista. Suurin työ oli selvittää ja testata kaikki materiaalit, mihin kului vuosi, Siru sanoo.

Kun Siru ja Jukka alkoivat etsiä isompaa asuntoa, he kiersivät ensin katselemassa vanhoja taloja. Nopeasti pariskunta päätyi kuitenkin uudisrakentamiseen, joka tuntui sisäilman kannalta perheelle riskittömimmältä vaihtoehdolta.

Siru on herkistynyt pitkäaikaisen altistuksen seurauksena niin pahasti sisäilman epäpuhtauksille, että saa niistä kovan päänsäryn muutamissa minuuteissa. Kun hänen äitinsä alkoi oirehtia sisäilman vuoksi huoneremontin jälkeen 1970-luvulla ostetussa Sirun lapsuudenkodissa, se päätettiin purkaa. Sirun mukaan sisäilmaremontti onnistuu harvoin niin hyvin, ettei herkistynyt saisi paikassa edelleen oireita.

Kauniin kallioiselle vantaalaiselle tontille alettiin suunnitella ekologista arkkitehtuuria kunnioittavaa, vähäpäästöistä ja sisäilmaesteetöntä hirsistä paritaloa, jolla olisi pitkä elinkaari. Hirsi oli itsestään selvä vaihtoehto hyvän sisäilman ja ympäristöystävällisyytensä vuoksi. Muovin ja raskaan betonin välttäminen kevensivät myös osaltaan uudisrakennuksen hiilijalanjälkeä.

Kodin yksiaineisuus oli tärkeä lähtökohta, sillä se vähentää kosteusriskejä. Ilmastonmuutos lisää vielä kosteusrasitusta.

Kaksikerroksisessa kodissa on alhaalla vessa, avokeittiö ja olohuone. Yläkerrassa ovat vanhempien ja lasten huoneet, työhuone, sauna ja terassi.

–Emme ole mitään kroisoksia, joten emme lähteneet tavoittelemaan talon pohjalta mitään erikoista. Käytännöllisyys, luonnonmukaisuus ja terveellinen sisäilma ratkaisivat.

Siru arvioi kotiaan varten ainakin kolmeasataa materiaalia. Se tarkoitti aistinvaraista havainnointia, kuten materiaalien haistelua ja pidempää altistusta esimerkiksi yön yli sivupöydällä.

Sirun keräämät vertaiskokemukset kertoivat, että monelle herkistyneelle pahimpia oireita aiheuttavat usein muovit, liimat ja liuotteet. Metalli ja laatat eivät yleensä tunnu aiheuttavan oireita. Rakennusmateriaalien M1-luokitus voisi olla Sirun mielestä tarkempi.

Kaikista paikoista hän ei saanut tarvitsemiaan tietoja.

– Ei kannata työskennellä toimijoiden kanssa, jotka eivät ota vakavasti. Altistuminen on yksilöllistä.

Kompromisseja materiaalivalintoihin täytyi tehdä niin sähkötekniikassa, märkätilojen vedeneristyksessä kuin lentomelualueen äänieristysmääräykset täyttävän ulko-oven hankinnassa.

Perheen kodissa on niin paljon puupintaa, että lasten mielestä tilat sopivat suurenmoisesti keskiajan leikkeihin. Koko perhe inspiroituu historiasta ja tyylillisesti vanhasta enemmän kuin modernista. Kosteusriskin minimoimiseksi ikkunatkaan eivät ulotu katosta lattiaan.

Koska talo on Sirun ja Jukan ensimmäinen rakennusprojekti, he kävivät perinnerakentamisen kurssin. Hirsirunko tilattiin pystytettynä. Tuulettuva alapohja, väliseinät ja yläpohja saivat eristeekseen mahdollisimman puhdasta kuusikutterilastua. Hirsiseinien väliin ei haluttu tietenkään polypropeiinia, yleistä muovieristettä, vaan se korvautui ionisoidulla lampaanvillalla. Se on tutumpi eriste alppimaissa, eikä sen pitäisi kutsua myöskään koita.

Ensimmäiseksi valmistui paritalon pienempi puoli eli Sirun äidin asunto. Lapset olivatkin mummolla hoidossa, kun vanhemmat rakensivat toiselle puolelle kotia. Talosta on tullut kuitenkin koko perheen projekti, kun lapset ovat saaneet osallistua suunnitteluun, maalata ja rapata savella.

– Jos jotain neuvoisin, niin rakenna ennen lapsia, Siru naurahtaa.

Jotta vältyttiin puupölyltä, kodin koivuponttilankkulattioita ei hiottu vaan ainoastaan näkyvimmät tasoerot pyöristettiin käsin. Bonuksena lattia ei ole liukas, eikä paikoittaista pientä elävyyttä edes huomaa ilman sivuvaloa.

Yksi luovista ratkaisuista oli lattian käsittely kovaöljyllä kahdesti auton vahauskoneella. Kädet saivat myös hyvää treeniä, kun paritalon listoja oli maalattavina kaikkiaan 700 metriä.

Luonnonmukaisia maaleja Siru sekoitti itse, esimerkiksi keittiön kaapiston oviin punertavaa maalia syntyi sekoittamalla punaista rautaoksidia pellavaöljyyn. Oranssihtava sävy murtui neutraalimmaksi sekoittamalla öljyyn vielä mustaa rautaoksidia.

Kotia elävöittää myös rapattu seinäpinta, jota on noin kuusikymmentä neliötä. Savirapattuun piippuun syntyi pinta kalsiumkarbonaatista eli liitujauheesta ja lähikaupasta ostetusta rasvattomasta maidosta. Siru nauraa olleensa ensin itsekin vähän skeptinen, mutta pinnasta tuli kuultavan kaunis.

Muutto viivästyi useaan otteeseen. Epäonnisesti juuri sisäilmaan panostetussa kodissa ilmavaihtokanavat aiheuttivat paljon ylimääräistä harmia. Siru kertoo, että niiden asennuksessa kanavien sisäpuolelle päätyi runsaasti eristettä, joka levisi huonetiloihin ilmanvaihdon käynnistyessä. Sitä oli niin paljon, ettei perhe voinut ensin asua kodissaan. Kaikki huoneet eivät vieläkään ole käytettävissä, sillä hienojakoisen pölyn siivoaminen on työlästä.

Jos taloprojektissa tekisi nyt jotain toisin, tulisi kotiin painovoimainen ilmanvaihto. Sitä ei alun perin valittu, koska perheessä on siitepölyallergiaa.

– Tekemisen meininki on ollut koko ajan, mutta henkisesti on ollut raskasta, Siru summaa.