Juhlasesonki on täällä taas. Koteja pestään, pyyhitään ja remontoidaan, että kehtaa kutsua ihmiset kylään. Tarjottavia mietitään, jääkaappeja tyhjennetään, astiastoja vuokrataan. Juhlat ovat ainutkertaisia, niiden täytyy onnistua. Juhlissa otetuista kuvista muodostuu historiaa.
Suomalaisessa juhlaperinteessä on yksi erityispiirre: on täysin luontevaa ajaa 600 kilometriä edestakaisin yhden päivän aikana lusimaan jonkun juhlat hiljaa nurkassa istuen. Kansana olemme kykeneväisiä juhlimaan sillä tavalla, että se näyttää ja tuntuu rangaistukselta.
Tänäkin juhlakautena tuhannet suomalaiset ajavat Aalto-maljakko paketoituna osallistumaan etäisen sukulaisen juhliin, joissa voi ottaa palan voileipäkakkua ja kupin kahvia ja odottaa ajan kulumista, että kehtaa lähteä kotiin.
Kenellekään ei oikein tule puhuttuakaan. Eikä kannatakaan, ettei mene teeskentelyksi. Pieni sisäänhengityksen yhteydessä kerrottu uutinen oman lapsen opiskelumenestyksestä menee sekin kuulijalta ohi, koska juuri sillä hetkellä Reijo-setä vaihtaa sohvalla kankun paikkaa, ja nahkasohvan nitinä halkoo juhlien paljonpuhuvan hiljaisuuden.
Onneksi on aina se yksi viihdyttäjä. Samat jutut kuullaan jokaisissa juhlissa, mutta kaikki ovat kiitollisia tarinoista, jotka päättyvät kertojan omaan räkänauruun.
Meille on luontevaa olla porukassa hiljaa ja olla tarttumatta keskustelunavauksiin. Se meille suotakoon.
Ystäväni häissä oli toisin. Puoliso on italialainen ja meno sen mukaista. Sisilian-vieraat olivat kaikki pukeutuneet mustiin. Suomen suvessa pidetyissä häissä tämä tietenkin oli tapojemme vastaista, mutta se ei estänyt juhlien onnistumista.
Juhlaväki ei myöskään tyytynyt istumaan kirkossa hiljaa paikoillaan. Huvittavinta oli, kun eräs herra käveli alttarille ja siirsi pappia sen verran, että sai hääparista hyvän kuvan suoraan edestä alttarilta. Eipä siinä mitään, pappi jatkoi, ja pari pääsi naimisiin. Avioliitto voi edelleen hyvin.
Juhlia jäykistää usein se, että yritetään tehdä kaikki niin kuin kuuluu. Liiallinen pokkurointi ja mokaamisen pelko kangistavat tunnelman.
Eräs kaveri kertoi nuorempana tarranneensa emännän tuomaan alkumaljatarjottimeen ja kysyneensä: ”Ai minne mä vien nämä?” Naurattaa, mutta samalla vähän kipristää myötähäpeän tuttua kohtaa rintalastan alla. Se olisin voinut olla minä. Mutta hyvä juttuhan tuosta tuli. Eihän siinä olisi mitään kerrottavaa, jos kaveri olisi vain ottanut alkujuoman ja aloittanut luontevan jutustelun.
Liika yrittäminenkin saattaa mennä mönkään. Kakkoslapseni nimiäisjuhlat olivat täysin liioitellut. Tein hormonipäissäni kymmeniä metrejä viirinauhaa kirppareilta haalimistani rustiikkisista kankaista. Ostin vanhoja pitsireunaisia kahvikuppeja 50 ihmiselle ja raahasin ne bussilla kotiin. Leivoin kaiken itse – ja kaiken tämän tein vastasyntynyt vauva kantoliinassa.
Kun vieraat saapuivat, olivat hommat pahasti kesken. Ensimmäinen vieras joutui vatkaamaan kermavaahtoa, toinen keittämään kahvia.
Mitä tästä opimme? Älä tule juhliini kutsuttuun kellonaikaan, saatat joutua hommiin. En muista juhlista juuri mitään, mutta kuvista päätellen ihmisillä oli mukavaa. Se kai olikin tärkeintä.
Sanna Stellanin mielestä on aina hankalaa lähteä juhliin, mutta vielä hankalampaa lähteä niistä pois, koska olikin niin valtavan kivaa.
Ihmiset”Elämässäni on uusi juhlapyhäahdistus” – amerikkalainen kiitospäivä sai Antti Holman ymmärtämään, että aina voi juhlia vaikka vain vähän
Ihmiset”Äiti käski laittaa pöytäliinan ja jätti nätit astiat kaappiin” – Sanna Stellan oivalsi, että nauttii mieluummin kodin kauneudesta tässä ja nyt
IhmisetIän myötä outouksia tulee lisää niin ihmisiin kuin esineisiinkin, kirjoittaa Sanna Stellan – ”Rakkautta on, että hyväksyy outoudet”
