Olen vihdoin muuttanut kotiin. Tämä tapahtui viime syksynä, 47-vuotiaana. Monessa paikassa olen asunut, mutta nyt tiedän, että olen odottanut niissä vain tämän talon vapautumista.

Ennen muuttoa emme tietenkään tienneet odottaneemme juuri tätä taloa. Kyllä ihminen tietää, kun kotiinsa tulee.

Olimme etsineet paikkaa maaseudulta pitkään. Tai siis mieheni oli – minä en nähnyt, miten saisimme uusperheen arjen toimimaan missään muualla kuin Helsingissä.

Eräänä päivänä esikoiseni kysyi, missä haluaisin asua, jos voisin asua missä vain Suomessa. Sipoossa, vastasin hetkeäkään epäröimättä. Lähellä Helsinkiä, mutta silti keskellä kaunista maaseutua.

Yllätyksekseni esikoinen vastasi, että voisi muuttaa Sipooseen koska vain. Olimme asuneet siellä hetken muutamaa vuotta aiemmin, kun jouduimme pakoon homeremonttia. Silloin ajoimme Sipoonkorven kansallispuiston halki Helsinkiin idyllisen Hindsbyn kylän läpi, vaikka reitti oli huomattavasti pidempi kuin moottoritietä pitkin. Seutu oli mielestämme ainutlaatuisen nättiä.

Kun seuraavan kerran avasin Instagramin, pongahti ruutuun kiinteistövälittäjän mainos remontoidusta kansakoulusta samaisella Hindsbyn kylällä.

Mainosmiehetkö kuuntelivat puhelintani? Vai puuttuivatko jumalat elämäni kulkuun? Kutsuin esikoisen katsomaan ilmoitusta. Hän alkoi pomppia maanisen innon vallassa: ”Tuo on meidän kotimme!”

Kun seuraavana päivänä ajoin pihaan, tiesin tulleeni kotiin. Huikkasin myyjälle, että ei minun tarvitse tulla sisälle, otan tämän. Aika reteesti sanottu näyttelijältä, jonka työt olivat kutistuneet koronan takia minimiin ja oma koti ei ollut vielä edes myynnissä.

Kun seisoin keskellä olohuonetta ja katsoin isoista vanhoista ikkunoista ulos pihan kukkaniittyä, olin jo sisustanut koko paikan mielessäni.

Ostotarjous toiselta perheeltä oli jo sisällä, joten meidän oli toimittava nopeasti.

Mies näki talon seuraavana päivänä ja hurahti myös sen ainutlaatuiseen tunnelmaan, joten soitin pankkiin. Ajan saaminen lainaneuvotteluun vuorokauden sisällä ei virkailijan mukaan ollut mahdollista. Kuulin ääneni sanovan: ”En tunnista sana­paria ’Ei mahdollista’. Elämässä kaikki on mahdollista. Tämä on unelmiemme koti, joka meidän on saatava.”

Seuraavan päivän neuvottelun jälkeen meistä tuli Ketunkorven asukkaita.

Pihan risukkoa perannut metsuri ihasteli talon kivijalkaa, joka on seissyt kallion päällä yli 120 vuotta. Hän oli juuri allekirjoittanut sopimuksen uuden pakettitalon rakentamisesta. Sopimuksessa oli määritelty talon ikä: 50 vuotta. Ei tule mummolaa siitä talosta, ei, huokaili metsuri.

Olen muuttanut elämäni aikana kymmeniä kertoja. Minun on ollut vaikea asettua. Nuorena ihailin sitä, että omaisuus mahtuu reppuun ja kytkintä voi nostaa koska vain. Kun ostin ensimmäisen pölyn­imurin 34-vuotiaana, se tuntui valtavalta sitoutumiselta

Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että tämän jykevän ­talon hirsiin voin nojata loppuelämäni. Tuntuu hienolta tulla osaksi talon tarinaa.

Tosin elämä saattaa yllättää ja sotkea suunnitelmat kuten sillä on tapana. Ehkä päädynkin bumerangina asumaan kauppakeskuksen yläkertaan.

Mutta kaikki on mahdollista, kun oikein toivoo, eikö vain?

Sanna Stellan on sipoolaisessa kansakoulussa asuva näyttelijä, jonka uusperheeseen kuuluu kahdeksan lasta.

Muokattu 9.3.2022 klo 9.15: Lisätty otsikkoon tieto, että kyse on kolumnista.