Kotivinkki

”Äiti käski laittaa pöytäliinan ja jätti nätit astiat kaappiin” – Sanna Stellan oivalsi, että nauttii mieluummin kodin kauneudesta tässä ja nyt

”Äiti käski laittaa pöytäliinan ja jätti nätit astiat kaappiin” – Sanna Stellan oivalsi, että nauttii mieluummin kodin kauneudesta tässä ja nyt
Kotivinkin kolumnisti Sanna Stellan arvelee, että normaali ihminen hankkisi pimennysverhot, mutta hän on mieluummin kotonaan suuri esteetikko.
Julkaistu: 16.11.2022

Pimeässä vuodenajassa on yksi ainut ­hyvä puoli: ei tarvitse miettiä verhoja. Huomaan tämän makuu­huoneessamme. Se sijaitsee koulun vanhassa luokka­huoneessa, jonka korkeat ikkunat avautuvat itään. Aamun sarastus herättää meidät keväällä hyvin aikaisin, kesällä aurinko paistaa pistävän lämpimästi heti kurkatessaan ­horisontin takaa.

Normaali ihminen tietenkin hankkisi pimennysverhot. Miksi herätä puolet vuodesta turhan aikaisin, kun ikkunat peittämällä voi ratkoa ongelman?

Mutta esteetikko ei tee näin.

”Visuaalinen välinpitämättömyys on pakko kohdistaa kuravaatenaulakkoon, kaikkialle kulkeutuviin leluihin sekä yleisen kiireen kerryttämiin kasoihin.”

Minä olen esteetikko, puolisoni vielä enemmän. Toki lapsiperhearki on suurimmaksi osaksi kaikkea muuta kuin silmää viehättävää. Visuaalinen välinpitämättömyys on pakko kohdistaa kuravaatenaulakkoon, kaikkialle kulkeutuviin leluihin sekä yleisen kiireen kerryttämiin kasoihin. Mutta lähtökohtaisesti menemme aina kauneus edellä. Käytännöllisyys ei ohjaa valintojamme, eikä siinä usein ole mitään järkeä.

Järkeä ei ole siinäkään, että nukumme puolet vuodesta huonosti, koska emme suostu laittamaan verhoja. Emme halua häiritä ikkunoista avautuvan peltomaiseman ja ikivanhojen kuusien muodostamaa taideteosta. Ikkunalasit ovat alkuperäiset, joten puhallettu lasi vääristää maisemaa kiinnostavasti ja katseen kohdentaminen sen läpi on mahdotonta. Verhot ikkunassa olisivat niin näyttävä elementti, että huoneen yksinkertaisuus kärsisi.

Alkukesän valoisimpina öinä viritin kyllä rauta­langan sängyn viereisen ikkunan puoliväliin. Siihen ripustimme syvän tummansinisen pellavaliinan sekä tumman kylpypyyhkeen. Jotta kankaat sai paikoilleen, piti tasapainoilla toinen jalka sängyn laidalla ja toinen mahdollisimman kevyesti patteriin nojaten. Ei järkeä siinäkään.

Ruokapöydän ostin käytettynä ystävältä. Pöytä on kaunis, suomalaisen puusepän taidonnäyte, syvänruskeaa kirsikkapuuta ja moitteettomassa kunnossa, koska sitä on pidetty hyvin vuosikymmeniä. Äitini sanoi, että pitää laittaa pöytäliina pöytää suojaamaan arkikäytössä. Vastasin, että rumaa vastuukia en laita. Elämä on tässä ja nyt. Jos en nauti kauniista puupinnasta nyt ja joka päivä, niin koska sitten?

Äitini oli oikeassa. Pinta on kärsinyt pahasti ison perheemme käytössä. Kuopuksen etuhampaiden jäljet muistuttavat erään pöydällä tapahtuneen tanssiesityksen pieleen menneestä loppuhuipentumasta.

”Mikä tapahtuma olisi niin merkityksellinen, että astiasto kannattaisi ottaa käyttöön? Ehkä jos Tauno Palo nousee haudastaan?”

Mutta siinä äiti ei ole oikeassa, että hän on säilyttänyt jo 20 vuotta erästä astiastoa kaapissaan. Toin sen lahjaksi ulkomailta, ja se oli mielestäni kauneinta ikinä: pehmeän keltainen pohja, jossa herkästi maalattuja taivaansinisiä kukkia. Isoja teekuppeja ja ilta­pala­leivälle sopivia lautasia. Käärin astiat vaatteisiini ja asettelin huolellisesti matkalaukkuun, yksikään ei mennyt rikki.

Äitini oli otettu lahjasta. Niin otettu, että ei ole koskaan malttanut käyttää yhtä ainutta astiaa. Piinaan häntä mainitsemalla asiasta joka kerta kun näen kupit ja lautaset kaapissa.

En ole ihan varma, millainen tapahtuma olisi niin merkityksellinen, että astiasto kannattaisi ottaa käyttöön. Ehkä jos Tauno Palo nousee haudastaan ja päättää piipahtaa uunivoikkarille ja kupposelle teetä? Sitten kun koko maailma on valmis?

Seuraavalla kerralla, kun vierailen äitini luona, taidan kirjoittaa lautaspinon päälle kertyneeseen hentoon pölykerrokseen viestin: Elämä on tässä ja nyt.

Sanna Stellan on epäkäytännöllisiä sisustusratkaisuja tekevä esteetikko.

1 kommentti