Lehmukset tunnetaan parhaiten lehtevinä katu- ja puistopuina. Ne rytmittävät kesäistä kaupunkimiljöötä, pehmentävät asfalttiviidakkoa ja sitovat tehokkaasti ilman epäpuhtauksia taajama-alueiden vihreinä keuhkoina. Vehreät lehmuskujanteet muhkuraisine runkoineen sulattavat paatuneimmankin cityihmisen sydämen.

Puistoissa vahvat oksat ojentautuvat käytävien ylle langettaen viilentävää varjoa ja tarjoten suojaa piiskaavilta puhureilta. Tunnelma on salaperäisen mystinen, kun päivänsäteet leikittelevät väkevien oksien ja herttamaisten lehtien lomassa. Onko uskomus lehmusten alla asuvista keijuista ja tontuista sittenkin totta?

Sydänkesän loppumetreillä kaupungin kaduilla väreilee makea tuoksu, kun kellertävät pienet kukat levittävät parfyymia ilmaan. Hunajakaruselli pyörähtää käyntiin, ja mehiläisten surinasinfonia sekoittuu liikenteen hälinään.

Lehmukset kasvavat keskimäärin 15–25 metriä korkeiksi. Suurikokoisina puina ne ovat pääsääntöisesti puistojen ja isojen maisemapuutarhojen kasveja. Hillittykasvuiset lajit ja lajikkeet sopivat myös kotipihoihin.

Kasvu on alkuvuosina varsin verkkaista. Parin ensimmäisen vuosikymmenen jälkeen vauhti nopeutuu aina 60 ikävuoteen saakka. Täyden mittansa puut saavuttavat kuitenkin vasta noin 150 vuoden iässä. Lajista riippuen lehmuksen keski-iäksi arvioidaan 200–250 vuotta. Ne voivat kuitenkin elää huomattavasti vanhemmaksi.

Lehmukset menestyvät sekä aurinkoisella että varjoisella kasvupaikalla. Ne suosivat kuohkeaa, runsasravinteista ja kalkkipitoista multaa, mutta tyytyvät myös vaatimattomampiin kasvuoloihin. Kasvualustaksi kelpaa paremman puutteessa jopa savipitoinen maa.

Lehmus kestää hyvin leikkaamista ja sietää kohtuullisesti maantäyttöä. Se ei pelkää tuulta, eikä puun paksukaarnainen runko kavahda pieniä kolhuja. Seisova vesi ja tiesuola ovat sen sijaan puulle turmioksi.