Ryijyn pinta muodostuu tiheästi solmituista nukkalangoista. Perinteisesti nukka on solmittu loimilankoihin kangaspuissa kudottaessa, mutta ryijyjä on tehty myös ompelemalla nukka valmiiseen pohjakankaaseen. Yleensä nukka peittää koko ryijyn; poikkeuksena on pohjoispohjalainen puoliryijy, lapinryijy eli nukkaraanu, jossa nukkaa on vain kuvioiden kohdalla. Ryijyn pohjakankaan sidos on yleensä palttina, paitsi lapinryijyssä kuderipsi.

Ryijyn valmistustaito tunnetaan monissa kulttuureissa. Nukkalangoilla on jäljitelty eläimen taljaa. Suomeen taito on levinnyt Skandinaviasta, samoin ryijyn nimitys: sana ry tarkoittaa nukallista peitettä. Todennäköisesti ryijyjä on käytetty jo viikinkiaikana merimatkoilla makuualustoina ja -peitteinä, mihin ne soveltuvat erinomaisesti toisin kuin suolavedestä kärsivät taljat.

Ryijyistä on tietoja Suomesta 1400-luvulta alkaen, jolloin niitä oli ainakin linnoissa makuupeitteinä. Vanhimmat ryijyt olivat kokovillaa, myöhemmin loimi luotiin pellava-, hamppu- tai puuvillalangasta. Ryijyt olivat ensin yksivärisiä tai niukasti koristeltuja. Kuvioina oli yläreunassa ruutuja tai keskellä ristejä tai muita yksinkertaisia kuvioita. Tällaisia ryijyjä oli 1900-luvulle asti käytössä rannikkoseudulla veneissä makuupeittoina.

Värit olivat lampaanvillan luonnollisia värejä ja kasveista saatua keltaista, punaista ja vihreää. Nukka solmittiin kankaan nurjalle puolelle, ja vuoteessa näkyviin jäi yksivärinen tai raidallinen pohjakangas sekä päälle käännetty, koristeltu yläreuna. Pohjakangas voitiin kutoa myös kirjavaksi ruusukassidoksella; sellaisia ryijyjä nimitettiin vippeläisryijyiksi.

1600–1700-luvuilla alettiin kutoa kaksipuolisia ryijyjä, joissa oli nukka molemmin puolin: alapuoli koristeltiin vaatimattomasti, mutta yläpuolelle sommiteltiin yhä runsaammin kuvioita.

Tästä kehittyi koristeryijy, jossa nukka oli vain yläpuolella. Syntyi paikallisia kuviomalleja, joihin aiheita saatiin kansanomaisten mallien lisäksi mallikirjoista ja merkkausliinoista. Varsinkin morsiusryijyihin kudottiin onnea ja varjelusta kuvaavia symboleja. Kotimaisten luonnonvärien valikoimaa täydennettiin ulkomailta tuoduilla sinisellä indigolla ja punaisella kokenillilla. Ryijyjä alettiin pitää myös seinillä ja penkeillä.

1800-luvun puolivälissä ryijynkudontataito taantui, mutta vuonna 1879 perustettu Suomen käsityön ystävät alkoi elvyttää perinnettä keräämällä vanhoja malleja ja opettamalla ryijyn kudontaa. Vuosisadan vaihteessa taiteilijat innostuivat suunnittelemaan ryijyjä, joista tunnetuin on Akseli Gallen-Kallelan Liekki-ryijy.

Ryijyt olivat pitkään melko suurikokoisia niiden käyttötarkoituksesta johtuen. 1920-luvulla alettiin suunnitella pienikokoisempia, kaupunkiasuntoihin sopivia koristeryijyjä. Perinteisten aiheiden ohella suosittiin yksinkertaisia, tyyliteltyjä kasviaiheita ja suorakulmaisia väripintoja.

Toisen maailmansodan jälkeen Eva Brummerin, Uhra Simberg-Ehrströmin, Kirsti Ilvessalon ja monien muiden suomalaisten taideryijyt ovat tulleet kansainvälisesti tunnetuiksi näyttelyiden kautta. Kuviot olivat hyvin pelkistettyjä ja graafisia tai niitä ei ollut juuri ollenkaan, vaan ryijyn pintaa peittivät taitavasti toteutetut värialueet.

Perinteestä inspiroituneet tekstiilitaiteilijat jatkavat uusien ryijyjen luomista. Nykyaikana ryijy voi olla melkein mitä tahansa soveltuvaa materiaalia ja se voi olla minkä kokoinen tahansa. Aivan perinteisten ryijyjen ohella kudotaan ja ommellaan paperinaruryijyjä, valoryijyjä, miniryijyjä ja pikseliryijyjä. Koristeaiheet vaihtelevat ikivanhoista symboleista ja ornamenteista pelkistettyihin luontokuviin ja graffiteihin.

Raanuksi nimitettyjä tekstiilejä on monta, ja ne erottuvat toisistaan kuosiltaan ja tekniikaltaan. Yhteistä niille on sileä pinta. Tästä poikkeuksena on nukkaraanu, joka on tavallaan yhdistelmä ryijystä ja raanusta.

Raanu on lainasana saamen kielestä, johon se on tullut norjan kautta muinaisranskan punaista väriä tai punaista kangasta tarkoittavasta sanasta.

Raanuja ovat kutoneet lappilaiset esihistoriallisena aikana pystykangaspuissa villakuteilla ja -loimilla. Niitä käytettiin makuupeitteinä sisällä ja ulkona sekä talvikodan katteena. Koltat käyttivät niitä 1900-luvulle asti. Nykyisin tunnettu lapinraanu, Peräpohjolan raanu eli pelkkaraanu liittyy alkuperältään näihin yksinkertaisiin raanuihin.

Sidoksena on ripsisidos, kuviot poimitaan lastalla. Loimi on yleensä pellavaa tai puuvillaa, kude villaa. Kirkasväriset lapinraanut olivat erityisesti 1960–70-luvuilla hyvin suosittuja sisustustekstiilejä, joita monet kutoivat itselleen seinävaatteeksi.

Ruotsista levisi 1600–1700-luvuilla Länsi-Suomeen kudottuja tekstiilejä, joissa kude ja loimi olivat pellavaa tai puuvillaa ja kuviokuteet värillistä villalankaa. Näillä kudonnaisilla oli eri seuduilla omia nimityksiä, mutta niitä nimitettiin myös raanuiksi.

Vakoraanun pintaa peittävät pystysuorat, sidoksen muodostamat raidat, kuviokuteilla kudotaan poikkiraitoja ja pujotuskuvioita.

Tapetti- eli ruuturaanujen kuviointi muodostuu ruuturyhmistä.

Rengasraanun muita nimityksiä ovat rinkinen, väskytinvaate, väskööti ja luumutäkki. Pinnan kuviointi muodostuu sisäkkäisistä vinoneliöistä.

Silmikkoraanun tunnus on verkkokuvio. Näitä kudekuviollisia raanuja on käytetty peittoina, pöytäliinoina ja maalaistuvan kerrossängyn edusverhoina.

Karjalanraanun tunnistaa mustista ja punaisista raidoista, joissa on pujotuskuvioita. Kankaan sidos on kolmivartinen ruusukas, jolla kudotaan väliin pienikuvioisia raitoja.

Täkänä kudotaan kaksilla erivärisillä loimilla siten, että ylä- ja alakangas vaihtavat kuvion kohdalla puolta. Yläpuolen kuvioiden värit ovat vastakkaiset alapuolen kanssa. Täkänä on ruotsalaisperäinen lainasana: finske täcken, ryssetäcken, tuplatäkki ja lastakudos ovat kaikki täkänän nimityksiä.

Täkänän kudontatekniikan arvellaan olevan peräisin Syyriasta tai Kiinasta. Italiassa täkänöitä on kudottu ainakin jo keskiajalla, jolloin niitä käytettiin kirkkotekstiileinä.

Suomessakin täkänä on tunnettu alttarivaatteena 1400–1500-luvuilla Marttilassa ja Raumalla. Tuohon aikaan niitä oli myös säätyläisillä, mutta talonpoikaiskodeissa ne yleistyivät myöhemmin. Täkänä oli aluksi perinteinen Länsi-Suomessa, ja 1800-luvun lopulla sen valmistus levisi Kaakkois-Suomeen.

Alun perin täkänä oli kokonaan villaa, ja sitä on käytetty peitteenä, pöytäliinana, keinutuolinmattona ja seinävaatteena. 1800-luvulla niitä kudottiin myös pellava- tai puuvillaloimeen.

Perinteisesti täkänän kuviot ovat geometrisiä ornamentteja, kasvi- ja eläinaiheita. Villan luonnollisten värien lisäksi suosittuja värejä ovat olleet punainen, vihreä ja sininen.

Täkänä oli 1950–60-luvuilla hyvin suosittu seinävaatteena. Kansanomaisten mallien sijaan suosittiin taiteilijoiden suunnittelemia moderneja kuvioita, ja pellava oli yleinen materiaali.

Nykyaikana täkänän kutominen ei ole yleistä, mikä johtuu täkänän kudontatekniikan vaativuudesta.

Räsymaton kuteena on perinteisesti ollut vanhoista vaatteista leikattua pellava-, puuvilla- tai villakudetta. Nykyisin käytetään myös ostettua trikookudetta. Suosituin sidos on palttina, myös ruusukas ja ristitoimikas ovat olleet ajoittain muodissa.

Suomessa vanhin tieto räsymatoista on vuodelta 1798. Kaupungeissa ne yleistyivät varakkailla 1800-luvulla, maalla vuosisadan lopulta alkaen ja syrjäseudulla 1900-luvulla.

Ennen räsymattojen yleistymistä riepukuteet käytettiin makuualustoihin, peittoihin ja hevosloimiksi tai myytiin paperitehtaalle raaka-aineeksi. Räsyistä kudottuja vuodevaatteita sanottiin paikoitellen myös raanuiksi. Räsykuteen käyttö matonkuteena tunnetaan eri puolilta Eurooppaa, mutta yleisintä se on ollut Suomen ja Ruotsin lisäksi itäisessä Euroopassa.

Aluksi kudottiin raidallisia mattoja ilman erityistä raitojen ryhmittelyä. Ajan mittaan yleistyi mattotyyppi, johon kudottiin vuorotellen puolisen metriä pohjavärillä ja tätä huomattavasti kapeampi, selkeästi erottuva raitaryhmä.

1920-luvulta alkaen muotiin tulivat kulmikkaat pujotuskuviot, 1950-luvulla kudottiin kapearaitaisia mattoja, ja 1960-luvulta alkaen on suosittu vapaasti sommiteltuja värialueita.

Räsymatto on helppo kudontatyö, ja moni kutookin itse matot kotiinsa. Mallit vaihtelevat yksivärisistä matoista hyvin monivärisiin ja kuviollisiin mattoihin. Aivan perinteisiäkin raidallisia mattoja kudotaan jatkuvasti.

Tunnetuin suomalainen räsymattojen suunnittelija on varmasti Eija Rasinmäki, jolla on ollut vuodesta 1970 alkaen mattoja valmistava ja myyvä yritys.