Auta perhosia perustamalla perhosniitty – jo pieni tila riittää!
Onko kätevämpää keinoa vaikuttaa luonnon monimuotoisuuteen kuin antaa kukkien rehottaa villisti ja vapaasti? Perusta perhosniitty tai perhospuutarha – perhoset ottavat ilon irti jo pienestä alueesta.
Perhosen siivet ovat luonnon värikkäimpiä ilmestyksiä. Ne koostuvat mikroskooppisen pienistä suomuista, jotka hehkuvat värejä auringonvalon osuessa niihin tietystä kulmasta. Perhosten lahkon tieteellinen nimi Lepidoptera tarkoittaakin suomusiipistä.
Suomut peittävät perhosen siipien yläpuolta kauniisti ladottuna kuin pärekatto. Värikkään yläpuolen vastapainoksi siipien alapuoli on useimmilla perhoslajeilla ruskehtavan kirjava.
Päiväperhoset eivät ole ainoastaan kauniita, vaan ne ovat tärkeitä myös ympäristön tilan seurannassa. Useimmat päiväperhoset ovat varsin nirsoja elinympäristöstään ja tarvitsevat juuri sopivat ilmasto-olosuhteet.
Suomen perhospaikkojen suurin ongelma tätä nykyä on umpeen kasvaminen. Viime vuosisadan alkupuoliskon valokuvista ja maalauksista on helppo todeta, että entisaikaan maisemat olivat avoimempia. Laiduntava karja ja pienimuotoinen maanviljely pitivät pensaikot matalina. Myös kaskiviljely vaikutti siihen, että suuret alueet pysyivät avoimina.
Perhospuutarhan tärkein kriteeri on aurinkoinen paikka.
Laajoja perinnemaisemia on jäljellä enää siellä, missä niitä tietoisesti pidetään yllä. Perhoset eivät kuitenkaan vaadi paljon tilaa: jo muutaman kymmenen metrin kaistale kukkaniittyä tuottaa suuren myönteisen vaikutuksen paikalliseen luonnon monimuotoisuuteen.
Tienpientareille syntyy ”vahingossa” niittyjä, joilla kukat kukkivat ja perhoset lentelevät. Monesti pientareiden kasvusto kuitenkin raivataan näkyvyyden ja liikenneturvallisuuden vuoksi ennen hienointa kukinta-aikaa. Lisäksi perhosia kuolee ohi kiitävien peltilehmien takia.
Paremmin perhospaikkojen ylläpito onnistuu pihoilla ja kesämökeillä, ja siellä perhosten tarkkailusta myös saa eniten iloa. Hyvä niitty ei synny itsestään, vaan sen puolesta täytyy tehdä jonkin verran työtä.
Elokuun alussa kasvillisuus niitetään ja sen annetaan kuivua maassa. Sitten kasvit viedään pois. Niityn hoito tehostuu, jos sama toistetaan vielä syyskuussa.
Keväällä heti lumien sulettua ja maan kuivuttua alue haravoidaan. Maaperää ei muokata, lannoiteta eikä varsinkaan myrkytetä, koska niityn pitää olla ehtaa luomua.
Niitty on yleisilmeeltään avoin ja valoisa, mutta joitakin puita ja pensaita voidaan silti jättää maisemaa elävöittämään. Moni eläin kaipaa myös suojaa, ja esimerkiksi katajat ovat oivallisia niittypuita.
Niitystä ei kannata tehdä liian avointa, steriiliä kenttää, vaan maiseman vaihtelevuus ja monimuotoisuus ovat eduksi lajiston monimuotoisuudelle. Kiviäkin saa olla.
Perhosniityn muodostuminen vie joitakin vuosia. Ensimmäisenä kesänä huomaa jo, kuinka liika kasvillisuus on kadonnut niittämisen seurauksena. Hoitopaikan pohjalle laonnut vanha kasvijäte on korjattava pois, koska vain siten niitty kuivuu ja sieltä poistuu ravinteita, jotka muuten saisivat taas rikkakasvit tuuhettumaan.
Samat työvaiheet toistetaan seuraavana kesänä.
Niitty alkaa kunnolla palkita tekijänsä – ja kukkia rakastavat perhoset – kolmantena kesänä. Heinä ja ruoho jäävät aiempaa matalammiksi, ja joutomaalajit, kuten koiranputki, maitohorsma, lupiini, nokkonen ja vadelma, ovat vähentyneet merkittävästi tai peräti kadonneet.
Nyt tilaa saavat valoa ja tilaa kaipaavat niittykasvit, kuten apilat, päivänkakkarat, virnat, matarat, kellokasvit ja leinikit.
Paikan luontaisesta maaperästä riippuu, millainen niitty sinne on syntyäkseen. Kuivasta kedosta on turha haaveilla, jos maaperä on kosteaa. Toisaalta taas kuivalle maalle ei synny rehevää lehtoniittyä.
Kolmen kesän huhkimisen jälkeen niitty ei yleensä enää vaadi kovin paljon hoitoa, vaan ravinteiden pois kuljettaminen ja maaperän kuivuminen ovat tehneet jo tehtävänsä. Toki valmistakin niittyä täytyy niittää ja raivata niin, ettei se pääse pusikoitumaan.
Paras väline niityn tekoon on viikate tai niittokone. Kasvit murskaavalla trimmerillä ei saada kaunista jälkeä aikaan. Kuten nimikin sanoo, niitty syntyy niittämällä. Vähintään yhtä tärkeää on kasvijätteen kerääminen ja kuljettaminen pois, jotta ravinnekuormitus vähenee.
Jos tila tai mahdollisuus vaivannäköön ei riitä niityn perustamiseen, perhosia voi myös houkutella kukkapenkillä tai kukkatarhalla. Tällöin kasvilajit valitaan perhosten mieltymysten mukaan eikä pelkästään näyttävyyden perusteella, kuten kukkapenkeissä usein on tapana.
Perhospuutarhan tärkein kriteeri on aurinkoinen paikka. Nousevan auringon puoli ei ole niin olennainen, vaan auringonvaloa pitäisi osua paikkaan ennen kaikkea iltapäivällä, jolloin lämpötila on korkeimmillaan.
Perhospuutarhan paikan valinnassa kannattaa kiinnittää huomiota tuulensuojaan, sillä tuuli helposti viilentää ja kangistaa hyönteiset. Tuulettomalla ja aurinkoisella paikalla perhosia pääsee ihastelemaan silloinkin, kun sää on muuten koleahko.
Jotta kukat tuottavat riittävästi mettä, niitä täytyy muistaa kastella. Pelkkä korea ulkonäkö ei riitä houkuttelemaan perhosia, vaan niiden pitää saada makeaa mahan täydeltä.
Päiväperhosten suosimia puutarhakasveja ovat esimerkiksi aitohunajakukka, iisoppi, etelänruusuruoho, isohirvenjuuri, kallionauhus, pihasyreeni, punalatva ja tarhapiisku.
Perhoset eivät tee eroa luonnonvaraisten ja viljeltyjen kasvien välillä. Jos perhospuutarhan kukkalajisto on riittävän monipuolinen ja kukinta-ajat vaihtelevat, puutarha voi tuottaa silmänruokaa varhaisesta keväästä pitkälle syksyyn.
Niityn ja puutarhan lisäksi perhosten houkuttelemiseksi voi perustaa ”perhosbaarin”. Se on syötti, johon laitetaan alkoholipitoista juomaa, esimerkiksi punaviiniä tai olutta. Juomaan lisätään fariinisokeria tai siirappia ja hiivaa, jotta se ”pysyy elossa” eli jatkaa käymistään.
Kun tämä iloliemi imeytetään esimerkiksi pesusieneen ja ripustetaan narulla tai rautalangalla puuhun, perhosten bileet voivat alkaa.
