”Tulin Iranista Suomeen pakolaisena 15 vuotta sitten. Saavuimme uudenvuoden jälkeen pieneen suomenruotsalaiseen kylään, Petolahteen. Siellä oli kylmää, lumista ja pimeää, mutta ikkunoissa vielä roikkuneet jouluvalot lohduttivat. Muistan vieläkin, että siellä oli kaunista iltaisin, kun valot loistivat lumisessa maisemassa. Aamut olivat ankeampia, kun valot eivät erottuneet.

Jouduimme lähtemään Iranista vanhempieni bahai-uskonnon takia. Heitä syrjittiin. Koska he halusivat meille lapsille paremman tulevaisuuden, pakenimme Turkin kautta Suomeen. Olin 11-vuotias, kun saavuimme.

Meidät otettiin Petolahdessa vastaan lämpimästi. Kun vajaan vuoden kuluttua tuli ensimmäinen joulumme Suomessa, mekin halusimme viettää sitä, vaikka se ei kuulu vanhempieni uskontoon. Hankimme kuusen ja jouluvalot ja halusimme osoittaa sillä tavoin kiitollisuuttamme yhteisöllemme. Tunnelma oli ihana, sillä tunsimme olevamme Suomessa hyväksyttyjä.

Sitten muutimme Vaasaan, ja kaikki muuttui. Olin suomenkielisille pahin mahdollinen: ulkomaalainen ja ruotsinkielinen. Perheemme joutui rasismin kohteeksi, emmekä tunteneet oloamme enää tervetulleiksi. Meitä työnnettiin pois tästä kulttuurista kaikin keinoin, emmekä mekään halunneet kuulua siihen. Lopetimme joulunvieton siihen.

Se aika oli synkkää. Talvi on Suomessa muutenkin pimeä, joten joulun puuttuminen pahensi sitä entisestään. Ne talvet olivat suorastaan syvältä, ja masennuin vuosien aikana kohtaamastani vihasta.

Sain valon ja joulun takaisin elämääni parikymppisenä. Muutin Helsinkiin lukeakseni lääkäriksi ja tapasin nykyisen kihlattuni Kristinan. Olemme eri kulttuureista, joten kerroin hänelle heti, etten vietä joulua. Kristina taas on taustaltaan kristitty ja rakastaa joulua. Hän on suorastaan hulluna siihen.

Kristina on näyttänyt minulle uudelleen, miten tunnelmallinen joulu voi olla. Kun jouluvalot palavat ja kuusi on koristeltu, olo on todella maaginen. Rakastan herätä niinä aamuina.

Kristina on opettanut minut myös suomalaisille tavoille: kuuntelemme joululauluja ja juomme glögiä. Hän tykkää siitä kuumana ja minä kylmänä, vaikka lämpimänä se varmaan pitäisi oikeasti juoda. Saatan syödä myös kinkkua, mutta en pidä siitä.

Joulupukki on sinänsä tuttu tyyppi, sillä meillä on Iranissa samantyyppinen hahmo, joka symboloi suurinta juhlaamme uuttavuotta. Haji Firouz on sellainen hassuttelija, joka pukeutuu punaisiin, tanssii ja laulaa. Kasvot vain ovat mustat.

Joulun tärkeimmän päivän, aaton, vietämme yleensä Kristinan vanhempien ja suvun kanssa. Koska Kristina on puoliksi suomalainen ja puoliksi armenialainen, ruokapöydässä on kinkun, kalkkunan ja suomalaisten laatikoiden lisäksi myös armenialaisia ruokia. Ne ovat erilaisia kylmiä salaatteja ja kebabin tyyppistä lihaa.

Omat vanhempani viettävät joulunajan nykyään usein matkoilla, mutta kun he ovat Suomessa, hekin liittyvät seuraamme. Joulu on siis yhdistänyt kaksi perhettä, jotka tulevat aivan eri kulttuureista.

Kun saamme olla kahden, annamme Kristinan kanssa toisillemme lahjoja – ja hänelle niitä pitää antaa paljon. Olen niin iloinen, että olen löytänyt hänet ja joulun kauneuden uudelleen.”